Viimeisen vuoden aikana julkiseen keskusteluun on useampaan kertaan noussut Puolustusvoimien suunnitelmat käyttää varusmiehiä ensimmäisinä taistelijoina mahdollisen yllätyshyökkäyksen torjunnassa. Yhtä monta kertaa keskustelussa tunnutaan olevan järkyttyneitä siitä, että varusmies saattaisi joutua käyttämään asettaan toista ihmistä vastaan tai joutua tapetuksi.

Totta kai pitää huolehtia siitä, että taisteluun joutuvalla varusmiehellä on riittävä koulutus tehtävää varten. Ensimmäisten viikkojen alokasjoukkueen päätyminen taisteluun koulutetumpaa joukkoa vastaan on itsemurha.

Kuitenkaan pääasiallisesti kritiikki ei ole kohdistunut varusmiesten osaamiseen, vaan yleensä ajatukseen, että intissä saattaisi joutua jopa käyttämään niitä oppeja, joita laitoksesta on tultu hakemaan. Tuntuu, että julkisessa keskustelussa koko varusmiesjärjestelmän ja Puolustusvoimien tarkoitus on unohdettu.

Julkisen keskustelun kommentit kumpuavat ihmisten omista kokemuksista varusmiespalveluksessa. Maanpuolustuslaitoksemme on arkipäivän tasolla taantunut pelkäksi leikiksi, jossa varusmies alistetaan tyhjäpääksi suorittajaksi, joka pistetään kilpailemaan siitä, kuka kaivaa syvimmän kuopan tai vaihtaa aseen lippaan nopeimmin. Jopa kouluttajat jättävät koulutuksen henkisen valmennuksen kivan pelin tasolle.

Vaikka paukkupatruunoilla käytäisiinkin taistelua toista varusmiesjoukkoa vastaan, on se varusmiehen silmissä pelkkää isojen poikien lipunryöstöä siirrettynä päiväkodin pihalta Puolustusvoimien harjoitusalueelle. Kuolemanpelko tai tappamisen etiikka on sotapelistä yhtä kaukana kuin lapsuuden pihapelien kepeillä miekkailusta.

Puolustusvoimien ja asevelvollisuuden olemassaolon pääasiallinen tarkoitus on muodostaa riittävä uhka vihamieliselle maahantulijalle, jotta tämä päättäisi jättää aggressionsa toteuttamatta. Vihamielisen tunkeutujan on pääteltävä, että suomalainen varusmies on kykenevä aiheuttamaan menetyksiä.

Suomalaisen varusmiehen näkökulmasta tämä tarkoittaa tappamista. Siihen nähden on kiinnostavaa, että itse en muista saaneeni eettistä valmennusta sodanajan toimintaa varten edes yhden oppitunnin vertaa. Aivan yksittäisiä olivat ne tilanteet, joissa joku puhuessaan viittasi ihmishenkien riistämiseen. Silloinkin se kuulosti vitsiltä.

Suomalaisen varusmiehen näkökulmasta se tarkoittaa tappamista.

Varusmiespalveluksessa laiminlyödään henkinen valmennus tappamiseen. Tällöin ei ole ihmekään että yleisö kerta toisensa jälkeen hämmentyy, jos julkiseen keskusteluun nousee viittauskin siitä, että sotilaita saatettaisiin käyttää sotimiseen. Meillä voi olla maailman paras sotilaskoulutus, mutta tekninen taito on hyödytöntä, jos sitä ei kykene toteuttamaan.

Varusmiespalveluksen leikkiminen ei aina ollut kivaa. Joskus väsytti, joskus vitutti. Liian monelta hajosi paikat. Se ei poista sitä, että kaikki tapahtunut oli vain pelejä ja leikkejä. Järjestelmässä itsenäiset ja älykkäät aikuiset taantuivat tasolle, jossa joku toinen kertoi, mitä piti laittaa päälle tai miten hiekkalaatikolla leikitään. Kuten päiväkodissa, intissäkään kukaan ei koskaan kertonut miksi tätä leikkiä piti pelata tai miksi säännöt olivat sellaiset kuin olivat.

Sodankäynti on hirveää ja karua. Siltikin on tärkeää, että aikuisille ihmisille kerrotaan palveluksessa reilusti, mistä siinä käytännössä on kysymys. Jos kauheus tulee yllätyksenä, tuntuu se vielä paljon pahemmalta.

Kirjoittaja on Varusmiesliiton hallituksen jäsen.