Teksti Saana Sjöblom-Hasselblatt
Kun marssin Upinniemen rannikkoprikaatin varuskunnan porteista sisään heinäkuussa 2017, en olisi ikinä uskonut päätyväni palveluksessa tehtävään, jota teen siviilissäkin. Kun silmissä vilisi maastokuosiin pukeutuneita sotilaspoliiseja, varusvaraston työntekijöitä ja varusmiesjohtajia, hälveni arki toimittajan tehtävissä mielestä nopeasti. Ihmeen kaupalla löysin itseni parin kuukauden päästä kuitenkin erityistehtävistä juurikin toimittajana. Mietin vieläkin välillä miten ihmeessä niin pääsi käymään, vaikka tarkoituksenani oli pitää tauko tosielämästä tehden välivuoden verran jotain aivan muuta.
Polkuani varusmiespalveluksessa ohjasi pitkälti se, etten kokenut saaneeni peruskoulutuskaudella tarpeeksi tietoa tavallisista aselajeista. Kun jo muutamien viikkojen jälkeen koitti aika kirjata paperille omat toiveet palvelustehtävästä alokaskauden jälkeen, en tiennyt yhtään mitä täyttäisin tuohon lomakkeeseen. Ovatko lääkintämiehet aina vain varuskuntasairaalassa, osaisinko ikinä ajaa kuorma-autoa tai toimia sotilaspoliisien edellytysten mukaan, jos joku yrittäisi luvatta varuskunta-alueelle? En rehellisesti edes muista mitä kirjoitin lopulta siihen lappuun, joten on varmaan sanomattakin selvää, että huokaisin tavallaan helpotuksesta päästyäni erityistehtävähaun kautta toimittajaksi ja saadessani suorittaa palveluksen edes jossain määrin tutussa tehtävässä.
Jälkiviisaana voin kertoa olevan todella motivoivaa, jos varusmies- tai siviilipalveluksen saa suorittaa omia kiinnostuksen kohteita tai tulevaisuuden haaveammattia vastaavassa tehtävässä. Omalla kohdallani toimittajaksi pääseminen Ruotuväki-lehteen jopa selvensi ajatuksiani siitä, mitä haluan tavoitella intin jälkeiseltä elämältä. Olin palveluksen päättyessä maaliskuussa nimittäin huomattavasti valmiimpi ja motivoituneempi hakemaan journalismin korkeakoulututkintoon kuin armeijaa edeltävänä keväänä. Vaikka ensimmäistä hakukertaa varjostikin stressi ja uupumus ylioppilaskirjoituksista, uskon koko hakuprosessin ja pääsykokeiden menneen varusmiespalveluksen jälkeen paremmin juuri siksi, että sain tärkeää käytännön kokemusta alalta koko yhdeksän kuukautta kestäneen palvelukseni ajan.
”Aamukamman viimeisen piikin irrotessa huomaa, että pieni pala sotilasta jää palauttamatta varusvarastoon.”
Varusmiespalvelusta ennen sitä ajattelee tuon kyseisen taipaleen kestävän joko 165, 255 tai 347 vuorokautta. Kuluvien päivien laskemisesta tulee maastopuku päällä nopeasti rutiini, joka kulkee nuoren sotilaan matkassa yhtä tiiviisti kuin kenttäpullo tai rynnäkkökivääri. Aamukamman viimeisen piikin irrotessa sitä kuitenkin huomaa, että pieni pala sotilasta jää palauttamatta varusvarastoon viimeisten varusteiden joukossa, ja niin se jää ikuisesti osaksi identiteettiä. Joillekin tämä voi näkyä jatkossa paremmin aikatauluissa pysymisenä tai sängyn petaamisena. Itselleni intti on jäänyt osaksi arkea maanpuolustusaiheisen journalismin kautta.
Kertoo paljon, että maanpuolustusaiheisten tekstien kirjoittaminen sujuu minulta edelleen käden käänteessä, vaikka varusmiespalvelukseni päättymisestä tulee kuluneeksi jo kolme vuotta. Tuossa ajassa olen hyötynyt tietämyksestäni maanpuolustuksen kentällä niin korkeakoulun harjoittelu- kuin työpaikkojen saamisessa. Pian valmistuvassa medianomin korkeakoulututkinnossanikin on mustana valkoisella opintopisteitä maanpuolustusaiheisesta journalismista. Voin siis aidosti suositella oman alan jatkamista palveluksessa, jos se on vain mahdollista. Intin ei tarvitse olla välivuosi tosielämästä, vaan se voi muotoutua osaksi sitä.
Kirjoittaja on Varusmies-lehden päätoimittaja
