Asepalvelus voi olla kaivattu kuntokuuri tai urheilu-uran kuolinisku.
Fyysisesti raskaan varusmiespalveluksen aikana kunto kasvaa monilla, ja tyypillisesti intissä saatu urheilukärpäsen purema voi innostaa jatkamaan liikuntaharrastuksen parissa kotiutumisen jälkeenkin. Toisaalta intti voi pistää aktiiviurheilijan treeniohjelman ja urasuunnitelmat täysin uusiksi. Palveluksen vaikutukset liikuntatottumuksiin ja hyvinvointiin yleisesti ovat joka tapauksessa merkittävät.
Kaksi varusmiespalveluksen suorittanutta kertoo intin kokonaisvaltaisista vaikutuksista heidän treeniin ja ruokavalioonsa.
Mureneva unelma
Santahaminaan kesällä 2018 lähtenyt Sara Järvinen tiesi sen heti kättelyssä: futis tulee kärsimään. Helsingin Palloseuran naisten edustusjoukkueessa maalivahtina toiminut Järvinen suunnitteli käyvänsä vapaaehtoisen asepalveluksensa aikana treeneissä niin paljon kuin suinkin pystyy.
Todellisuus osoittautui silti haastavammaksi. Peruskoulutuskauden aikana hänelle valkeni, että neljästä viiteen kertaa viikossa treeneissä käyminen Pakilassa ilman autoa ei tule onnistumaan.
– Pelasin sillä tasolla, että olisin kyllä saanut vapaita, mutta mietin omaa jaksamistani. Jos olisin käynyt edes puolissa viikon treeneistä, yöunet olisivat jääneet aika vähälle, Järvinen sanoo.
Aliupseerikoulun aikana treeneissä käyminen olisi vielä jotenkin onnistunut, mutta täydellinen seinä olisi tullut vastaan viimeistään reserviupseerikoulussa, jossa kiinniolot saattoivat kestää useita viikkoja. Kun treeneissä käyminen jäi, Järvinen tyytyi seuraamaan joukkueensa pelejä viikonloppuisin katsomon puolelta.
– Kyllähän se varsinkin alkuun vähän riipaisi. Lähdin jalkapallossa aika matalalta ja päädyin aika nopeasti ykkösdivariin. Olin nuori maalivahti 20-vuotiaana pelaamassa ykköstä ja ajattelin, että ”jes, tästä tulee hyvä”. Kuulostaa kliseeltä, mutta se tuntui siltä kuin katsoisi unelman murenevan.
Pitkällä tähtäimellä jalkapallo ei kuitenkaan ollut Järviselle ura, vaan harrastus. Maajoukkue ja jenkkiyliopistot eivät kuuluneet suunnitelmiin. Poliisin työ ja maanpuolustus sen sijaan kiinnostivat urana. Lähipiirin muilta naisilta kuullut inttitarinat inspiroivat Järvistä hakeutumaan itsekin vapaaehtoiseen palvelukseen.
Kuntotason heittelyä ja epärealistisia odotuksia
Merkittävimmät muutokset Järvisen fyysisessä kunnossa tapahtuivat aliupseerikurssin aikana. Kuuman kesän ja syksyn aikana paino tippui paljon ja paineensietokyky parani, mutta samalla jalkapallossa tarvittava räjähtävyys katosi. Juoksukuntokaan ei parantunut mainittavasti, sillä Järvinen muistelee ennen kotiutumista suoritetun cooper-testin tuloksen olleen vain viitisenkymmentä metriä parempi kuin palvelukseen astuessa.
– Futis on ihan oma lajinsa ja varsinkin maalivahtina se vaatii tiettyjä ominaisuuksia, jotka ilman treeniä katoavat kyllä nopeasti. Kunto parani aukissa ja ehkä rukissa, mutta kun palasin Santahaminaan kokelaana, se lähti taas alas kuin aasin häntä.
Aloitettuaan upseerikokelaana valmiusyksikössä, jaksamisen kanssa ilmeni uudenlaisia haasteita. Järvinen kuvailee johtajakauttaan aikana, jolloin hän oli jatkuvasti väsynyt ja halusi käyttää kaiken luppoajan nukkumiseen. Syyksi hän epäilee uuden yksikön, miehistön ja käytäntöjen mukanaan tuomaa stressiä.
Tilanne alkoi helpottaa palveluksen loppupuolella ja saliharrastus löytyi paikkaamaan jalkapallon jättämää aukkoa. Motivaationa toimivat myös poliisiammattikorkeakoulun valintakokeet, joihin hän suunnitteli osallistuvansa. Lopulta Järvinen jäi Santahaminaan töihin sopimussotilaaksi ja kävi salilla neljä kertaa viikossa. Salilla kävi enimmäkseen miespuolisia ammattisotilaita, mikä ei aina tehnyt hyvää itsetunnolle.
– Sali on naiselle sinällään vaarallinen paikka, koska ihmiset joiden kanssa käyt salilla ovat satakiloisia, pelkkää lihasta. Sitten alat vertaamaan itseäsi ja tuloksiasi heihin ja ajattelemaan, että pitää treenata enemmän ollakseen parempi. Se seura tavallaan vääristi omaa käsitystä siitä, mikä oman tason pitäisi olla.
Itsensä vertaaminen muihin vaivasi Järvistä toisinaan myös silloin, kun hän veti varusmiehille urheilukoulutuksia. Olihan osa varusmiehistä hyvässä kunnossa olevia nuoria miehiä, joista osalla esimerkiksi juoksukunto saattoi olla parempi kuin hänellä.
– En tykännyt yhtää vetää lenkkejä. Mutta piti vain muistaa, että lajitaustani on tämä ja juokseminen ei ole koskaan ollut mun juttu. Sen heikon kohdan sisäistäminen on ollut itselle kova pala.
Epärealistiset odotukset eivät kuitenkaan vaivanneet Järvistä liikaa ja lopulta urheilu työn ohessa oli motivoivaa ja nautinnollista.
Palkintoruokailusta työhyvinvointiin
Lienee sanomattakin selvää, että armeijassa ruokailu on hyvin säännöllistä ja varuskuntaravintola tarjoilee ateriat aina samoihin tuttuihin kellonaikoihin. Tästä huolimatta Järvisen ruokavalio meni palveluksen aikana paljon totuttua epäterveellisempään suuntaan. Syy ei tosin ollut muonituskeskuksen.
– Ei ollut poikkeus vaan sääntö, että harjoituksissa on karkkipussit sun muut mukana ja kun harjoituksesta palataan yksikköön tilataan pizzaa. Se oli vain tapa, että kun paiskitaan äijien kanssa hommia, niin palkitaan se ruualla. Ei se ollut aina edes sidottuna siihen, mitä tehdään. Toisinaan lähdettiin ihan muuten vain hakemaan paninit.
Samalla muodostui voimakas tapa palkita itseään myös viikonloppulomilla roskaruualla. Järvinen korostaa, ettei tällaisessa käyttäytymisessä ole mitään väärää. Kyse oli tavallaan toiminnasta, jonka hän vain koki jollain tapaa kuuluvan varusmiehen habitukseen.
Puolustusvoimien tarjoamiin retkiaterioihin eli niin kutsuttuun sissimuonaan Järvinen ei ikinä tottunut.
– Se ei henkilökohtaisesti sopinut minulle ollenkaan. Etenkin ensimmäisillä kerroilla, kun en osannut varautua siihen, tyydyin syömään näkkileipää ja kinkkupasteijaa tuubista. Lopulta tilanne meni siihen, että otin aina omat nuudelit mukaan harjoituksiin. Olin kuitenkin aina sen verran kovassa suorittamisen moodissa, ettei ruuan määrä vaikuttanut jaksamiseeni, Järvinen toteaa.
Ruokakulttuuri kääntyi päälaelleen, kun Järvinen jäi töihin sopimussotilaaksi: työntekijöiden velvollisuus on pitää itsestään huolta, mikä tarkoitti, että salilla käytiin yhdessä ja ylimääräinen mässäily väheni selvästi varusmiesajoista.
”Seura tavallaan vääristi omaa käsitystä siitä, mikä oman tason pitäisi olla.”
Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin perässä
Järvisen elinikäinen urheilun kipinä ei syttynyt Puolustusvoimissa vietetyn kahden vuoden aikana, mutta jotain muuta löytyi. Hän alkoi huomioimaan kuntonsa eri osa-alueita paremmin urheilemalla entistä monipuolisemmin. Nyt hän keskittyy oman juttunsa etsimiseen.
– Tällä hetkellä haluan vain voida kokonaisvaltaisesti hyvin ja liikkua niin että kroppani hyötyy siitä. Ei niin, että joku päivä minusta tulee maajoukkueen pelaaja. Se on mielestäni hyvä asia, mutta toisaalta kaipaan yhä tavoitteellista urheilua.
Osana oman jutun etsintää Järvinen aloitti kotiutumisen jälkeen loppukesästä 2019 thainyrkkeilyn. Synttärilahjana saadusta kurssista käynnistynyt harrastus kesti vain muutaman kuukauden, kunnes Järvinen mursi vasemman jalkansa futsalia pelatessa. Kun jalka parani, tarkoitus oli jatkaa treenaamista kevään 2020 poliisiammattikorkeakoulun valintakokeisiin. Murtuman parannuttua Järvinen sairastui kuitenkin penikkatautiin. Valintakokeet oli syytä unohtaa.
– Silloin totesin, että nyt kroppani ei anna myöten sille treenimäärälle, mitä tavoittelen ja suunnitelmia on muutettava, Järvinen pohtii.
Järvinen muistuttaa, että intti voi olla haastavaa ja raskasta aikaa, jos palveluksen suorittajalla on tavoitteita mielessään urheilun osalta, etenkin jos palveluspaikka on kaukana. Loppujen lopuksi omilla valinnoillaan voi vaikuttaa asioihin paljon ja kuntoa saa pidettyä yllä, jos niin tahtoo.
– Jos haluaa urheilla, se kyllä onnistuu. Intissä suhtaudutaan urheilijoihin tosi myönteisesti ja tuetaan, mutta on myös hyväksyttävä se, ettei aina saa, mitä haluaa. Joskus on vain mentävä velvollisuuden puitteissa.
Soturimentaliteetti
Helsingin Kannelmäessä sijaitsevan kerrostalon kuntosalissa lämpötila alkaa kohota. Kymmenkunta hikoilevaa miestä piirittää kahta nelikulmaista pöytää. Jokainen astuu vuorollaan pöydän ääreen, tukee kyynärpäänsä, tarttuu tiukasti vastapäätä olevaa kädestä ja ryhtyy vääntämään hampaat irvessä ja suonet pullistuen, kunnes vastustajan kämmenselkä koskettaa pöytää.
Max Riekin oikean käden ojentajalihaksen kohdalla on pitkä leikkausarpi, muisto reilu vuosi sitten Jurvassa järjestetystä Häjy Power -kädenvääntökilpailusta. Ravintolassa järjestettyä mittelöä seurannut yleisö vaikeni, kun Riekin olkaluu murtui napsahtaen. Hän väänsi loppuun asti.
Loukkaantumiset eivät ole uutta Riekille, sillä etenkin saliharrastuksen parissa hän on rikkonut selkänsä parikin kertaa. Kuntosali oli Riekin fysiikan kulmakivi jo kauan ennen armeijaa. Hän haki tuntumaa painonnostoon jo lapsuudenkodin autotallissa. Yläasteella treenaaminen muuttui vakavammaksi ja lukion ensimmäisellä luokalla hän teki jo henkilökohtaiset ennätyksensä: maastavedosta 200 kilogramman painoilla, syväkyykystä 180:n ja penkistä 135:n.
Loukattuaan selkänsä toisen kerran lukion toisella luokalla hän alkoi keskittymään vain penkkiin. Abivuoden päätteeksi painoa oli 103 kiloa, kestävyyskuntoa ei nimeksikään ja intti edessä. Urheilutottumuksia piti muuttaa. Riekki alkoi treenata kestävyyskuntoaan lenkkeilemällä, mutta yritys loppui lyhyeen hänen venäytettyään nilkkansa vapaa-ajan tapaturmassa. Vaikka loukkaantumisia on tullut parin vuoden välein, Riekki on ollut urheilun suhteen periksiantamaton.
– Minulla on aina ollut halu olla vahva ja mahdollisimman vaikeasti päihitettävä. Tämä on osittain varmasti evolutiivinen selviytymisvietti, mutta myös ihmisten urotyöt ja erilaiset soturit läpi historian ovat suuri inspiraation lähde, Riekki sanoo.
Varusmiespalveluksessa Riekille tärkeää oli kova koulutus ja palveluksen fyysisyys. Näköaistin punaviherheikkous esti sukeltajaksi tai laskuvarjojääkäriksi hakemisen, joten seuraava vaihtoehto oli sotilaspoliisin koulutus. Astuttuaan palvelukseen kesällä 2018 Upinniemen rannikkoprikaatiin, sijoitus meritiedustelukomppaniaan oli mieluinen, koska samassa yksikössä sijaitsi sotilaspoliisikomppania. Venähtänyt nilkka vaivasi edelleen, mutta kipu unohtui nopeasti peruskoulutuskauden tuoksinnassa.
– Meritiedustelukomppanian tykkihallissa pystyi onneksi käydä penkkaamassa ja alussa pystyin tekemää vielä 130 kilolla kymmenisen toistoa. Kun arki oli aktiivista ja painoa alkoi tippua pois alkoi tuntua, etten pysty kehittymään penkissä. Päätin ottaa sellaisen lähestymistavan, että vedän aina sadalla kilolla. Näin sain pidettyä voimatasoja yllä intin aikana, Riekki kertoo.
Sen lisäksi, että hän laski tulostavoitteitaan painonnoston osalta, myös treenien lukumäärä väheni. Säntillisesti kolme kertaa viikossa salilla käynyt Riekki ei pitkien palveluspäivien lomassa kerennyt käymään salilla niin paljon kuin hän toivoi. Painonnosto väheni ja paikasta toiseen juokseminen lisääntyi, joten Riekin painokin tippui 98:n kiloon.
Myös ruokavalio vaikutti painon laskuun. Varuskuntaravintola Ankkurin muonat olivat monipuolisempia kuin Riekin proteiinipitoiset ateriat siviilissä. Armeijassa ruokailu oli myös säännöllisempää eikä lisäravinteita tarvinnut kanniskella mukana.
– Harjoitukset olivat haastavin paikka, mutta muonituskeskuksessa sai aina riittämiin ruokaa. Jos joku inttiin tuleva on huolestunut, saako intissä tarpeeksi ruokaa, niin voin sanoa, että kyllä siellä saa, Riekki pohtii.
Vahvasta yksilöstä kestäväksi tiimipeluriksi
Ennen armeijaa vahvan yksilön mentaliteetti oli aina ollut Riekille ominaisempi kuin tiimityöskentely. Viimeistään aliupseerikouluun sotilaspoliisilinjalle päästyään hän kuitenkin oppi yhteistyön merkityksen.
– Opin miettimään, miten voi hyödyntää oman osaamiseni ryhmän eduksi. Intti avasi sitä, kuinka äärimmäisen tärkeä rooli jokaisella ryhmän jäsenellä on.
Painonnoston vähennyttyä Riekki ryhtyi tekemään enemmän leukoja ja muita kehopainotreenejä. Suuren suosioon etenkin aliupseerikurssin aikana nousivat niin sanottu Toto-jumppa sekä sotilaspoliisilinjan monet muut joukkona toteutetut jumpat. Lisähaastetta haettiin tarvittaessa suojanaamareista ja lisäpainona toimivista taisteluvarusteista.
– Kestävyysurheilusta tuli intin aikana iso osa kaikkea treenaamistani. Aloin juoksemaan enemmän ja intin jälkeen minulla oli tapana herätä aamuisin neljän–viiden aikaan treenaamaan. Aloitin myös jujutsun ja juoksin maratonin itsekseni kotini vieressä olevalla juoksuradalla, Riekki muistelee.
Helsingin Kaapelitehtaalla järjestettyjen jujutsutreenien kautta löytyi myös kädenvääntöharrastus. Murtuneen olkaluun takia nykyinen reservin kersantti ei ole vieläkään palannut täysin painonnoston pariin, mutta uudet lajit ovat onneksi säilyttäneet kiinnostavuutensa.
Riekki suosittelee inttiin lähtevää urheilijaa valitsemaan aselajikoulutuksensa sen mukaan, kuinka paljon tämä haluaa keskittyä treenaamiseen palveluksen aikana. Hänen mielestään intissä kannattaa keskittyä oman kunnon ylläpitämiseen, eikä niinkään siihen, ettei kehitystä välttämättä tapahdu. Hän myös kannustaa ottamaan palveluksen fyysisyydestä kaiken irti ja kehittymään niin fyysisesti kuin ihmisenä tavoilla, jotka eivät ole mahdollisia muualla.
Vaikka armeija rajoitti Riekin urheiluharrastusta ja muutti liikuntatottumuksia, ei hän näe kovin monia realistisia mahdollisuuksia muuttaa tavallista asepalvelusta aktiiviurheilijan tarpeisiin paremmin sopivaksi.
– Olisi kätevää, jos palvelus oikeasti loppuisi aina vaikka kello neljä ja aikaa jäisi treenaamiselle. Näin usein onkin, mutta välillä saattaa tulla pidempiä päivä ja harjoitukset tietysti rajoittavat. Mutta niin sen mielestäni kuuluukin olla, intti on kuitenkin intti.
