Päivä, jolloin minusta tuli varusmies, jännitti minun lisäkseni miestäni ja kahta lastamme. Muistan vuoden takaisen heinäkuisen päivän kuin eilisen. Ajoimme Santahaminaan koko perheen voimin ja hyvästelin puolisoni sekä 5- ja 1-vuotiaat tyttäremme varuskunnan portilla. Sitten ilmoittauduin sotilaspoliisille, siirryin jonoon muiden alokkaiden perään ja nousin pasin Pasin kyytiin. Myöhemmin puhisin kantaessani sipulisäkkiä keskusvarastolta tupaani – aivan kuten alokkaat tekevät saapumiserästä toiseen.

Saatuani maastopuvun ylleni, olin samalla viivalla kaikkien kanssa. Ensimmäistä päivääni edelsi kuitenkin erilainen valmistautuminen kuin muilla – se sisälsi tilanteiden ennakoimista ja lasten loputtomiin kysymyksiin vastaamista. Heistä tuntematon maailma, johon äiti katosi, oli pelottava. Muutos aiheutti molemminpuolista itkua sekä ikävää ja vaati henkistä vahvistumista tilanteissa, joissa itkulle tai ikävälle ei ollut saumaa.

Joskus päivät tuntuivat loputtomilta ja illat matelivat koti-ikävän kourissa. Vaikka työnsin ikävän sivuun, oli se aina olemassa. Sitä helpotti ympärillä olleet ystävät, jotka ottivat kainaloon tarvittaessa. Ikävä ei kadonnut koskaan, mutta se muutti muotoaan ja sen kanssa oppi elämään. Olisi mukava tietää, kuinka monta Whatsapp-viestiä lähetin kotiin 255 päivän aikana.

Palvelukseni suorittaminen oli mahdollista perheen yhteisen panostuksen ansiosta. Arjen pyörittäminen kotona jäi mieheni vastuulle, joten hän vei lapset päiväkotiin, meni töihin ja haki lapset kotiin. Sitten hän kokkasi, pesi, puki, leikki, siivosi ja hoiti asioita. Unohtamatta kahdesta koirastamme huolehtimista. Melkoinen sirkus yhden pyöritettäväksi, eikö?

Mieheni selviytyi muuttuneesta elämäntilanteesta paremmin kuin hyvin. Hän käsitteli kotoa käsin ikävää eri tavalla kuin minä, sillä hänellä oli iltaisin ainoastaan aikaa. Lasten mentyä nukkumaan seurasivat yksinäiset tunnit, jotka vietimme ennen yhdessä. Itselläni tyhjät aukot täyttyivät käskyistä ja aikamääreistä. Onneksi mieheni löysi helpotusta pakastepizzoista ja Netflix-ohjelmista.

Palvelustovereideni suhtautuminen tilanteeseeni yllätti täysin. Luulin olevani muiden vierastama ja omituinen äiti-ihminen, mutta olin väärässä. Jo ensimmäisinä päivinä tupalaiseni juttelivat lasteni kanssa videopuheluita, ja alikersantit esittelivät heille kalustoa omaistenpäivänä. Sotilaskodissa vieraillessaan tyttäreni tervehtivät kavereitani kuin vanhoja tuttujaan. Kysymyksiä kuuli paljon, mutta kukaan ei tuominnut minua tai päätöstäni.

Monet vierailut ja yövapaat kotona helpottivat palvelusaikaa. Loppusuoralla kävin kotona myös iltavapailla ja tuntui, että näimme useammin kuin työaikanani. Suosittelen jokaista vanhempaa, joka haluaa palvelukseen vapaaehtoisesti, pohtimaan päätöstä pitkään. Oletteko sinä, lapsesi ja parisuhteesi riittävän vahvoja koettelemukseen?

Jos vastasit edeltävään kysymykseen kyllä, go for it! Itse en kadu päätöstäni lainkaan. Kokemus oli perheellemme todella kasvattava ja ikimuistoinen – opimme sen ansiosta asioita, joita emme olisi muuten oppineet.

Teksti: Miila Elo

Kirjoittaja on kahden lapsen äiti ja kaartinjääkäri reservissä