Teksti Antti Kylmänen
Kuva Eerika Mäki-Paavola
Jokin aika sitten postiluukustani kolahti kirje Puolustusvoimilta. Kyseessä oli kutsu vapaaehtoiseen harjoitukseen. Sitten kotiutumiseni Upinniemestä joulukuussa 2018 valtion firma ei ole soitellut. Olin pitänyt asiaa helpotuksena. Enhän halua tuhlata vapauttani kertauksissa, kun siviilissä on monta innostavaa ja itseäni kehittävää projektia.
Mutta kutsun luettuani minut valtasi äkkiä innostus ja nostalgia. Ajan kultaamat muistot kun saavat jopa merituulen piiskaamaan rannikkoprikaatin näyttämään lintukodolta, missä on luotu lukuisia lämpimiä muistoja. Yllätyin tunnereaktiotani, mutta pian iskivät sivuvaikutukset. Kertauskutsuun kun liittyy osaltani runsaasti muitakin tuntemuksia – ensinnäkin kokemus tarpeettomuudesta. Tämä pitää tavallaan paikkansa, sillä eihän Suomea uhkaa juuri nyt mikään konflikti, joka vaatisi laajamittaista reservin liikekannallepanoa ja tuhansien kaltaisteni reserviupseerien kutsumista hommiin.
Ajatusleikillä on kuitenkin myös syvempi merkitys. Toisinaan minua on kalvanut epäilys siitä, että ehkä minua ei ole kutsuttu jo aikaisemmin kertaamaan, koska en ollut tarpeeksi hyvä varusmiesjohtaja. Minä, jos kuka sen tiedän: toisinaan olin suorastaan surkea! Palveluksestaan paremmin suoriutuneet ja siksi tositilanteessa tarpeellisemmat kaverini käskettiin ajoissa kertaamaan kun taas minut kutsuttiin viikonlopuksi virkistämään muistiani, jos vain tahdon ja ehdin.
Ajatus on hassu, kun sen sanoo ääneen. Syyt kertauskäskyn tai -kutsun ajankohtaan löytyvät todennäköisemmin Puolustusvoimien tarpeesta ja reserviläisen sodanajan sijoituksesta. Mutta kutsun näennäinen sattumanvaraisuus jättää silti tilaa itsetutkiskelulle.
Nostalgiapostin mukana mieleen palaavat jytisten kehnot pisteet ampumakokeessa, vertaisjohtajan syvän uloshengityksen saattelema silmien pyöräytys harjoitellessani joukkueen johtamista rakennetulla alueella ja erinäiset epäonnistumiset oman joukon edessä. Merkitseviä katseita ja kuiskuttelua seuraava pinnallinen toveruus.
“Tositilanteessa epäonnistumiseen ei ole varaa, siksi harjoitellessa pitää olla.”
Tilanteita ehtii ajan myötä toki ylianalysoida. Toilailun jälkeen ei auta muu kuin nostaa leuka ylös ja tehdä lisää toistoja, kunnes homma alkaa luistamaan. Tositilanteessa epäonnistumiseen ei ole varaa, siksi harjoitellessa pitää olla. Kieltäydyn käyttämästä energiaani menneiden vatvomiseen, enkä jaksa huolestua siitä, pysyykö ase enää yhtä hyvin kädessä yli kahden vuoden tauon jälkeen.
Osittain intin mutta myös sen jälkeen eletyn elämän ansiosta tiedän paremmin kuin koskaan, missä vahvuuteni sijaitsevat ja missä petrata. Epäonnistumista pelkäämällä ja riskejä välttelemällä häviää elämässä eniten. Palveluksessa saisi vaalia yhä enemmän kulttuuria, missä heikkouksien ja haavoittuvuuden näyttäminen nähdään oppimisen työkaluna. Ei hävettävänä, sodanajan tehtäväänsä harjoittelevan yksilön arvoa laskevana tekijänä.
Tapahtui se sitten kertausharjoituksissa tai muuten elämässä, iskeköön elämä eteeni aina vain uusia tilaisuuksia tehdä asioita, missä en ole hyvä.
Kirjoittaja on Varusmies-lehden uusi toimituspäällikkö ja reservin aliluutnantti, joka ikävöi sotkun munkkeja