Aika näyttää
“Eritrea, Eritrea, Eritrea” kajahtaa maan kansallisaulu Sawa-festivaaleilla armeijasta ja lukiosta valmistuvien kunniaksi. Kello on 7 aamulla. 25-vuotisjuhlaansa viettävään, sulkeutuneeseen Eritreaan matkaaminen on tilaisuutena harvinainen, ja siksi niin uskomaton. Aika näyttää, mihin suuntaan maa kehittyy.

Teksti ja kuvat Otto Ahoniemi

Herään bussin takapenkillä kovaan tärähdykseen – olen saanut torkuttua jälleen noin 5 minuuttia. Puoli kuuden herätys painaa, eikä ryhmämme bussikuskin railakas ajotyyli pitkin mutkaisia vuoristoteitä ole omiaan vähentämään kertynyttä unenpuutetta. Matkaamme kohti lukion ja armeijan päättäneen 14 000 nuoren valmistujaisjuhlia, 30 000 vierailijan Sawa-festivaaleja.

Kuskimme soittaa tauotta USB-tikultaan 80- ja 90-luvun kultaisia hittejä: I Want It That Way, Flashdance. Joku pyytää I Will Always Love You’n, ja hoilaamme yhteislaulua kovaan ääneen.

“I like this Finnish way of travelling”, toteaa isäntämme. Se on ajatus, jota hän toistelee parikin kertaa matkan aikana. Tämä on todella sitä tunnelmaa, jolla absurdeimmista reissuista selvitään.

Niin. Absurdi ei ole välttämättä parhaita sanoja kuvaamaan Eritreaa, mutta tällä kertaa se tiivistää hyvin nuorisojärjestödelegaatiomme matkan asetelmaa. Olemme lähteneet Kirkon Ulkomaanavun kautta Eritrean nuorisojärjestö NUYES:n vieraaksi aikomuksenamme nähdä ja tarkkailla erilaisia maalle ominaisia ilmiöitä sekä vierailla jo mainituilla festivaaleilla.

Kahdeksan nuorta Suomesta, viikko aikaa, meille räätälöity ohjelma – erinomaisesti pedattu tilaisuus.

Kahdeksan nuorta, viikko aikaa, räätälöity ohjelma – erinomaisesti tilaisuus.

Pääkaupunki Asmaran arkkitehtuuri on monin paikoin Italian siirtomaa-ajan muovaamaa. Tämä korostuu erityisesti hallinnon rakennuksissa.

Eritrean pääkaupunki Asmaran lentokentältä ulos astuttaessa vierailijaa tervehtii kohtuullisen siisti kaupunki. Syyksi paljastuu Eritrean 25-vuotisjuhlavuosi: kadut on siivottu, niin roskista kuin kodittomistakin.

Ei Asmara mikään ghetto ole aiemminkaan ollut.

“Pääkaupunki Asmara on turistille kohtuullisen turvallinen. Pienrikollisuutta ja ryöstöjä on hyvin vähän”, toteaa Ulkoministeriö matkustustiedotteessaan.

Pieneksi italialaiskyläksi kutsuttu kaupunki tuntuu aluksi sokkeloiselta, mutta kantaravintolat ja -baarit asettuvat pikaisesti kohdilleen.

Eritreaa on mielenkiintoinen. Tämä entinen Italian siirtomaavalta, joka sittemmin on siirtynyt Englannin kautta Etiopian alaisuuteen ja parin vuosikymmenen itsenäisyyssodan jälkeen omaksi valtiokseen vuonna 1991, on pysynyt itsenäistymisensä jälkeen saman puolueen ja presidentin hallussa. Valtiomuotonaan Eritrea ylläpitää väliaikaishallintoa, mikä käytännössä tarkoittaa diktatuuria ja erittäin pieniä toimintamahdollisuuksia poliittiselle vapaudelle ja sananvapaudelle.

Valtiomuotonaan Eritrea ylläpitää väliaikaishallintoa, mikä käytännössä tarkoittaa diktatuuria.

Yhtäläisyyksiä Neuvostoliittoon löytää muualtakin kuin symbolisesta vuosiluvusta 1991. Maan tiedotusvälineet sijaitsevat informaatioministeriön alaisuudessa, eikä vapaata lehdistöä ole. Mahdollisuus internetiin tai puhelinverkon käyttöön on pienellä vähemmistöstä kansasta. Määrämättömän mittaisella, tyypillisesti 3–6 vuoden pituisella kansalaispalveluksella sijoitellaan nuoria pakkotyöhön yhteiskunnan eri osa-alueille aina hotellin aulapalvelusta ministeriöiden kautta kaivoksille.

Eritreaa nimitetään aika ajoin Afrikan Pohjois-Koreaksi, mutta tämä analyysi maasta olisi aivan liian mustavalkoinen. Ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuu merkittävissä määrin eikä tätä totuutta voida vältellä. Kritiikkiä maan tilannetta kohtaan kuulee kuitenkin myös eritrealaisilta itseltään, maa avautuu hiljalleen kansainväliselle yhteisölle ja nuorten joukossa kasvaa uutta toivoa tulevaisuudesta.

Eritreaa nimitetään aika ajoin Afrikan Pohjois-Koreaksi, mutta tämä kuvaus maasta on liian mustavalkoinen.

Sawa-sotilasaluetta lähestyttäessä tulijaa tervehditään sotilaskuvastoin. Myöhemmin portilla sotilas tarkistaa, että kaikki on kunnossa.

Rikkomuksista huolimatta nationalismin tunne säteilee monissa keskusteluissa paikallisten kanssa. Puheista kuuluu ylpeää ihailua Eritrean vapauttamisesta Etiopiasta ja kiitosta sodan sankareille, fightereille, joista monet toimivat nykyisellään arvostetuissa tehtävissä hallinnon osana. Vertailun vuoksi: I love Eritrea -ryhmällä on Facebookissa 27 000 tykkääjää, Proud to be Finnish -ryhmällä 16 000.

Lukion viimeisen vuoden ja armeijan suorittamista Sawa-sotilaskoulutusleirillä sekä myöhempää kansalaispalvelusta puolustetaan myös ajatuksella yhtenäisyydestä ja tasa-arvosta: samanlainen polku luo samanlaisuuden tunnetta, “kuten teilläkin Suomessa” ja uudet sukupolvet “uhrautuvat, kuten itsenäisyyden puolesta taannoin taistelleet”. Hallinnolla ei ole mitään tätä yhteisen kansalaistunteen luontia vastaan.

Yhteenkuuluvuuden tunne ei näytä rajoittuvan vain maan sisälle. Myös muualla päin maailmaa asuvasta diasporasta, hajallaan asuvasta eritrealaistaustaisesta väestöstä, vieraillaan säännöllisesti syntymaassa. Vastineena Eritrea palkitsee diasporan nuoria valmistujaislahjoilla Sawa-festivaaleilla.

Eritrealaisille Suomi näyttäytyy samankaltaisen historian maana: maana, joka puolusti vapauttaan suurta vihollista vastaan; maana, joka on väkiluvultaan pieni; maana, joka on ylpeä itsestään. Voi olla, että tästäkin syystä suomalaisuutta katsotaan hyvällä. Ovathan Eritrean kansallislaulun sanat “Eritrea, Eritrea, Eritrea. Hänen vihollisensa miltei tuhottiin. Hänen vapautensa osoitti hänen kärsimyksensä oikeaksi” sodan sankaruuden ylistys.

Eritrealaisille Suomi näyttäytyy samankaltaisen historian maana.

Sawan alue on suuri ja yhdellä katseella saavuttamattomissa. Hotellin yöpyjä ei näe normaaleja majoitustiloja tai alokkaiden harjoittelualueita.

Keskustelut hallinnon edustajien kanssa kääntyvät esittelyiden jälkeen Eritrean kansalaispalvelujärjestelmään sekä asepalvelukseen ja koulutusjaksoon Sawa-leirillä. YK:n raporteissa kansalaispalvelusta on kritisoitu pakkotyöksi ja samaisesta syystä miltei jokainen Euroopan valtio myöntää eritrealaisille turvapaikanhakijoille turvaa.

Epätietoisuuden hengen pystyy aistimaan nuorista. Juuri loppukokeensa ennen festivaaleja tehneet nuoret odottavat jännityksellä oman tulevaisuutensa muotoutumista: avautuuko mahdollisuus yliopistoon ja, jos avautuu, sijoittaako ministeriö opiskelemaan itselle epämieluisaan paikkaan? Vai alkaako kansalaispalvelus heti valmistumisen jälkeen jossain itselle ennalta tuntemattomassa paikassa?

Hallinnolla on systeemille tietysti tiukka puolustus.

”Suurin syy on se, että tilanne (Eritrean ja Etiopian rajakiistassa) on, mitä on”, hallinnon edustaja tokaisee kysyttäessä järjestelmän legitimiteetistä.

”Meillä on jatkuvasti pyrkimyksenä päästä 18 kuukauden kansalaispalvelusaikaan, mutta tilanne on poikkeuksellinen.”

Kysyttäessä, kuinka paljon palkkaa kansalaispalvelusta suorittavat ylipäätään saavat, edustaja vastaa, että palkkoja pyritään koko ajan nostamaan.

“Osalla palkkiot ovat jo kovempia kuin minulla!” edustaja lisää ja kertoo järjestelmän myös luovan tasapainoa ja rauhallisuutta, koska kaikilla on tekemistä.

Seurueemme tivaa vielä nuorten polusta. Käsityksemme mukaan nuoret eivät saa itse päättää, mihin suuntaavat palvelukseen eivätkä he saa erityisemmin vaikuttaa sijoittumiseensa opintojen suhteen. Se varmasti vaikuttaa motivaation melkoisesti. Edustaja väistelee suoraan vastaamista ja keskustelu liukuu toiseen aiheeseen.

Tarina kertoo maailman ensimmäisen moskeijan sijainneen Massawan nykyisen sataman vieressä, Punaisenmeren rantakaupungissa.

Teemme reissumme aikana päivän visiitin Eritrean enemmän ja vähemmän viralliseen turistikohteeseen, Massawaan. Turistimaisemaan on voinut varautua jo valmiiksi, sillä paikalliset tuttumme ovat hehkuttaneet kaupunkia pitkälti koko vierailun ajan.

Massawan turismimahdollisuuksista puhutaan kovasti. Kolmenkymmenen asteen lämpötilat, nähtävyyksien määrä, Italian siirtomaa-ajan arkkitehtuuri, Punaisenmeren puhtaat hiekkarannat, hotellit ja kalastuselinkeino kuulostavat unelmalta loskaisen tammikuun vastapainoksi lapsiperheelle – juuri siltä, millä Thaimaan Phuketin kaltaiset paikat vetoavat vuosi toisensa jälkeen.

Pääseekö tänne siis turistina? Ei, ellei satu tuntemaan oikeita ihmisiä pääkaupungista.

Eritrean hallinto on tuttujemme puheiden perusteella suunnitellut turismin mahdollistamista jo pitkään, mutta asia on jäänyt surraamaan koneiston rattaisiin. Kaupunkivierailun ja turismitilanteen absurdiutta vahvistaa Massawan kansainvälisen lentokentän näkeminen. kentän johtaja kehuu kentän täyttävän kansainväliset vaatimukset vaikkapa kiitoradan materiaaleista paremmin kuin maan ainoa toiminnassa oleva lentokenttä. Ikävä kyllä rannikon kenttä ei vain ole käytössä.

Arkiaamuisin lämpötila on kaukana keskipäivän lukemista, ja tällöin on helppo vierailla basaarissa järjestettävillä markkinoilla.

Minkälainen maa Eritrea todella on? Vaikea sanoa.

Varmasti mahdollisuuksien maa, jos hallinto niin jossain vaiheessa päättää. Kun kuitenkin ajatellaan parempien mahdollisuuksien perässä Eurooppaan pakenevia kansalaisia, on todellisuus kyllästetty turhautumisella, pelolla ja toivolla paremmasta.

“Kun tilanne on mikä on”, on perustelu, jota käytettäessä ainoastaan pienet muutokset maan tilanteessa ovat mahdollisia. Aika näyttää, mitä tapahtuu, kun fighterit väistyvät ja seuraava sukupolvi ottaa valtansa. Ehkäpä 10 vuoden päästä matkaamme Suomen loskaisesta tammikuusta 35 asteen lämpöön Massawan kansainväliselle lentokentälle.