Eksoottinen Etelä-Afrikka houkuttelee turisteja
15 000 kilometrin päässä monet asiat ovat eri tavalla – vuodenajat ovat päinvastaiset, mbaqanga-musiikki raikaa kaduilla ja villieläimet elävät vapaina safareilla. Etelä-Afrikkaan matkustaminen saa kuvittelemaan olevansa täysin eri planeetalla.

Bo-Kaapin asuinalueen talot maalattiin aikoinaan värikkäiksi, jotta lukutaidottomat ihmiset löytäisivät koteihinsa talonumeron sijaan värin perusteella.

Teksti ja kuvat: Saana Sjöblom

 

Etelä-Afrikka on suomalaisille melko vieras maa, vaikka siellä voi kokea monien lomakohteiden parhaat puolet kerralla. Harvassa paikassa voi nauttia samalla niin helteistä, eksoottisista eläimistä, historiallisista nähtävyyksistä kuin lukemattomista viinitiloista. Yleinen ennakkoluulo on, ettei Etelä-Afrikkaan ole asiaa ilman paksua lompakkoa ja rajatonta budjettia. Tämä ei pidä kuitenkaan paikkansa, sillä itsekin matkustin tuonne paratiisiin vain kaksi päivää varusmiespalvelukseni päätyttyä. Mahdollisuudet ovat säästäväisyydestä kiinni.

Etelä-Afrikan vilkkain turistikausi ajoittuu joulu–tammikuun vaihteeseen. Syy on yksinkertainen, sillä vuodenajat ovat Suomeen verrattuna päinvastaiset. Ilmasto on kuitenkin miellyttävä läpi vuoden. Tänä vuonna maaliskuiset syyskelit olivat esimerkiksi reilusti yli kahdessakymmenessä asteessa. Kohteessa riittää tekemistä siis mihin vuodenaikaan tahansa, mutta suosittelen ajoittamaan matkan marras–maaliskuun välille.

Matka maailman toiselle puolelle

Samalla aikavyöhykkeellä elämisestä huolimatta Helsingistä on noin 15 000 kilometriä Kapkaupunkiin. Haaveet pikaisesta visiitistä kannattaa haudata, sillä kaukaisen sijaintinsa takia Suomesta ei lähde suoria lentoja Etelä-Afrikkaan. Lentotarjouksista selviää kuitenkin nopealla selailulla, että turisteille suositellaan yhden välilaskun reittejä. Matkojen tarjoajat mainostavat lentohintojen hipovan jopa nelinumeroista summaa, mutta me avopuolisoni kanssa varasimme matkamme itse huomattavasti halvemmalla – ja vielä nuorisoalennuksella.

Osa Boulders Beachistä on rauhoitettu pingviineille.

Lensimme Kapkaupunkiin Etiopian pääkaupungin, Addis Abeban kautta. Välilasku oli sinänsä mielenkiintoinen, että kyseisellä lentokentällä oltiin tarkempia matkustajien voimassa olevista rokotuksista kuin passeista. Keltakuumeen riskialueeseen kuuluvassa Etiopiassa pidetään nimittäin huoli siitä, etteivät taudit leviäisi matkustajien mukana muualle. Ensikertalaiselle on ihmeellinen näky, kun lentokoneen matkustamo suihkutetaan täyteen hyttysmyrkkyä ennen matkan jatkamista Etiopiasta. Kaksi samanpituista, noin seitsemän tunnin lentoa osoittautui mielestämme kuitenkin hyväksi valinnaksi.

Väsyneille matkustajille on tehty todella helpoksi lähteä Kapkaupungin kansainväliseltä lentokentältä kohti ydinkeskustaa ja omaa hotellia. Valitsimme heti laskeuduttuamme monien muiden tavoin taksin, sillä matkasta uupuneina halusimme perille mahdollisimman nopeasti. Loppumatkan ajan suosimme kuitenkin paikallisten ylistämää Uber-sovellusta säästäen huomattavia summia matkoissa. Kapkaupungin hälyttävä vesikriisi oli läsnä kaikkialle mennessämme varsinkin, koska ajoneuvot olivat toinen toistaan törkyisempiä ulkopuolelta.

– Huonon vesitilanteen takia saamme pestä työauton vain kerran viikossa, kuskit pahoittelivat.

Vesikriisi

Veden ennakoitiin loppuvan Kapkaupungista kokonaan tämän vuoden heinäkuussa. Tilanne  on kriittisempi kuin koskaan, sillä kaupungissa ei ole satanut vettä peräti kolmeen vuoteen. Pelastustoimiin ryhdyttiin onneksi hyvissä ajoin ja vedenkulutusta onnistuttiin vähentämään jopa 60 prosenttia. Kaupunginvaltuuston suurimman puolueen johtaja, Mmusi Maimane kuitenkin painottaa tilanteen jatkuvaa vakavuutta.

– On todennäköistä, ettei vesi lopukaan vielä tänä vuonna. Niin voi kuitenkin käydä ensi vuonna, jos emme saa kunnon sateita. En voi tarpeeksi korostaa, miksi vedenkulutuksen on pysyttävä minimitasolla.

Kapkaupungin laidalla on kilometrikaupalla köyhiä asuinalueita

Vesikriisi näkyy turisteille niin hotelleissa, ostoskeskuksissa kuin ravintoloissa. Ostoskeskuksissa kaikki vesihanat oli suljettu pois päältä niin, että käsienpesualtaat oli korvattu käsidesillä. Ravintoloissa asiakkaille jaettiin kosteuspyyhkeitä ja hotellihuoneemme kylpyammeessa loikoili kumiankka, joka pyysi useamman kyltin voimin välttämään kylpemistä ja ottamaan enintään kahden minuutin pituisia suihkuja. Suihkun lattialla oli puolestaan ämpäri, johon pyydettiin keräämään kaikki ylijäänyt vesi. Uteliaina kysyimme henkilökunnalta, mihin ylijäänyttä vettä hyödynnetään.

Veden ennakoitiin loppuvan Kapkaupungista heinäkuussa, sillä kaupungissa ei ole satanut vettä peräti kolmeen vuoteen.

– Siivoojat keräävät jokaisen pisaran talteen, jotta voivat käyttää ylimääräisen veden esimerkiksi kukkien kastelemiseen. Pyyhkeet voidaan vaihtaa poikkeuksellisesti vain joka kolmantena päivänä, elleivät asiakkaat vaadi toisin, vastaanottovirkailija havainnollisti.

Koko perheen Kapkaupunki

Vesikriisin aiheuttamista haasteista huolimatta Kapkaupungissa vierailleville turisteille tarjotaan mitä unohtumattomimpia elämyksiä. Kävimme muun muassa Pöytävuorella, Good Hopen linnassa, vanhalle orjatorille perustetussa museossa, Bo-Kaapin värikkäällä asuinalueella sekä lukemattomilla kiertoajeluilla. Robben Islandin vankilasaari, jolla Nelson Mandelakin oli poliittisena vankina, jäi meiltä valitettavasti kokematta. Kaupungissa vallitsi kieltämättä ihanasti tasapaino historiallisten kohteiden sekä hauskanpidon välillä. Halusimme kokea viikossa mahdollisimman paljon, joten kävimme kulttuurikohteiden lisäksi myös pingviineille rauhoitetulla rannalla sekä veneretkellä hylkeiden valtaamalla kalliolla. Yhden päivän vietimme kiertämällä viinitiloja paikallisten tuttujemme kanssa, sillä alle kymmenen euron viini-, juusto-, suklaa- ja olutmaistelut eivät ryöstäneet kotiutuneen varusmiehen lompakkoa.

Yksi mieleenpainuvimmista retkistämme oli tutustuminen vähävaraisten asuinalueeseen paikallisten johdattamana. Peltiromusta kasattuja suojia näkyi kaupungin laidalla valitettavasti kilometrikaupalla. Vaikka rotuerottelu on Etelä-Afrikassa nykyään huomattavasti lievempää, monet asuinalueet ovat edelleen tiettyjen yhteisöjen hallussa.

– Tummaihoisilla oli Kapkaupungissa jo aikanaan hyvä asema, kunnes heidät pakotettiin lähtemään kodeistaan. Silloin tummaihoiset ja värilliset alkoivat rakentaa itselleen alueita selvästi erossa toisistaan, köyhällä Langan alueella asuva oppaamme kertoi.

Hämmästyimme nähdessämme alueella lapsia siisteissä koulupuvuissa, vaikka heillä ei ole edes kunnollista kattoa päänsä päällä. Oppaiden mukaan koulutukseen panostetaan kuitenkin jatkuvasti enemmän. Langassa kaikki lapset käyvät koulua perheensä varakkuudesta huolimatta. Useimpien lasten äidinkieli on xhosa, mutta opetuskielenä toimii englanti. Tällä halutaan edistää ihmisten keskinäistä ymmärrystä ja sitä, että työpaikan saaminen ei jäisi tulevaisuudessa kielimuurista kiinni.

Krugerin luonnonpuistossa voi nähdä uhanalaisia eläimiä lähietäisyydeltä.

Kuka pelkää kielimuuria?

Turistit saavat olla kiitollisia, että yksi Etelä-Afrikan yhdestätoista virallisesta kielestä on englanti. Muuten matkaan lähtiessä olisi opeteltava joko afrikaansia, zulua, xhosaa, swazia, ndebelea, eteläistä tai pohjoista sothoa, tsongaa, tswanaa tai vendaa. Yhden kielen oppiminen ei välttämättä edes riittäisi, sillä jokaisella kielellä on oma paikkansa yhteiskunnassa. Rotuerottelun vähentymisestä huolimatta eteläafrikkalaisten kielitaito perustuu edelleen oman etnisen ryhmän asemaan yhteiskunnassa. Vuonna 1925 virallisen kielen saavuttanut afrikaans tunnetaan esimerkiksi afrikaanerien ja värillisten valtakielenä. Zulua puhuu puolestaan vain zulu-kansan jäsenet, vaikka noin puolet eteläafrikkalaisista ymmärtävä sitä.

Virallisten kielten pitkä lista kertoo jo itsessään paljon maan historiasta. Englanti ja afrikaans sivistävät matkustajia siitä, että Kapmaa on sekä hollantilaisten että myöhemmin brittien hallinnassa ollut siirtomaa. Turistin on mahdotonta olla kuulematta kertomusta siitä, kuinka afrikaans kehitettiin hollannin kielestä. Tarina keittiöhollanniksi nimitetyn afrikaansin muodostumisesta ei kuitenkaan ole ihmeellinen: kommunikointi hollantilaisen ylemmistön ja täysin hollantia osaamattomien palvelijoiden välillä oli mahdollistettava tavalla tai toisella – ja niin muodostui kumpaakin kieltä muistuttava sekamelska.

Villieläimet eivät vierasta luonnonpuistossa vierailevia turisteja.

Krugerin luonnonpuisto

Viikko Kapkaupungissa hurahti vauhdilla, mutta onneksi meillä oli vielä puolet matkasta jäljellä – emme malttaneet odottaa yhteen maailman suurimpaan luonnonpuistoon pääsyä. Niinpä lensimme Johannesburgiin ja otimme sieltä välittömästi vuokra-auton allemme kohti Krugeria.

On vaikea kuvailla tunnetta, jonka kokee noin kolme tonnia painavan afrikannorsun tullessa vastaan hiekkatiellä.

Puiston pinta-ala on huimat 18 989 neliökilometriä ja se yhdistyy osittain sekä Zimbabwen että Mosambikin kanssa. Alueella on yhteensä jopa 147 nisäkäs-, 517 lintu-, 114 matelija- sekä 1 982 kasvilajia. Turisteja alueella oli silti sopivasti, sillä ihmisiä tuli vastaan yhtä usein kuin eläimiäkin.

On vaikea kuvailla tunnetta, jonka kokee noin kolme tonnia painavan afrikannorsun tullessa vastaan hiekkatiellä. Pientä jännitystä lukuunottamatta on sanoinkuvaamattoman hienoa nähdä villieläimet niille tarkoitetussa ympäristössä.

Krugerissa voi bongata koko “big fiven”, eli elefantin, buffalon, leijonan, sarvikuonon ja leopardin. Meillä kävi tuuri nähdessämme näistä kaikki paitsi leopardin. Puistossa oli turistien iloksi tauluja, joihin merkattiin reaaliaikaiset havainnot puiston kiinnostavimmista eläimistä. Sarvikuonojen olinpaikkoja tai lukumäärää ei kuitenkaan saa enää ilmoittaa, sillä salametsästäjät ovat hävittäneet lajin lähes sukupuuttoon. Leopardit liikkuvat puolestaan usein hämärällä, joten todennäköisyydet tämän upean kissaeläimen kohtaamiseen kasvavat yösafarilla. Se jää Robben Islandin lisäksi kuitenkin asiaksi, joka on jätettävä seuraavaan kertaan.