Teksti: Tuomas Aho

Varusmiesten ruokailu herättää nykyään suuria tunteita. Ruokailuun on tehty viime aikoina paljon muutoksia, joista huomattavasti merkittävimpänä pidän lounaspussikokeilua, vaikka ”kukkakaalipirtelön” ympärille syntyikin suurempi kohu. Kun näin ensimmäisen kerran uuden lounaspussikokeilun mukaisen aterian, täytyy tunnustaa, että hämmennyin. Miksi ihmeessä merkittävä osa lounaasta oli korvattu urheilujuomilla, joita pitää juoda aivan käsittämätöntä tahtia, jotta ehtii saada varusmiehille päivittäin mitoitetun kalorimäärän?

Pitkien koulutuspäivien aikana lounas on mielestäni ehdottomasti varusmiesten kannalta päivän tärkeimpiä hetkiä. Kun saa muutaman tunnin jälkeen istahtaa alas muun joukkueen kanssa ja lusikkahaarukalla pakista suuhunsa vaikka sitä kaikkien tuntemaa armeijan hernekeittoa, se auttaa jaksamaan myös iltapäivän koulutuksessa. Hätäisesti puoliväkisin juotu litra urheilujuomaa ja leivän päälle levitetty tonnikalapasteija parin proteiinipatukan kera eivät millään korvaa sitä yhteisöllisyyttä kasvattavaa tunnetta, joka maastoruokailussa on aiemmin ollut.

Myös ravitsemustieteen tohtori Mikael Fogelholmin Ilta-Sanomille antaman haastattelun kommentti siitä, että lounas, josta varusmiehet eivät pidä voi johtaa siihen, että illalla syödään enemmän pizzaa kuin muuten, kuulostaa alle vuosi sitten kotiutuneen jääkärin korvaan erittäin todennäköiseltä skenaariolta. On erittäin vaikea kuvitella, että väsynyt ja huonotuulinen proteiinipatukoilla itseään käynnissä pitävä varusmies saisi ainakaan enempää irti koulutuksesta kuin hyvin syönyt ja hieman pirteämpi varusmies.

Kyselin asiasta palvelusta tällä hetkellä suorittavilta tuttavilta, jotka ovat olleet osana lounaspussikokeilua muutaman viikon. Vaikka kommentit olivat osittain positiivisia, myös suuria ongelmakohtia nostettiin esiin – kritiikkiä sai muun muassa lounaspussien yksitoikkoisuus, koska sisältö on päivästä toiseen sama sekä se, miten tuubillisen tonnikala- tai kinkkupasteijaa on ajateltu mahtuvan yhdelle ruisleivälle. Ajan- ja ”tilanpuutteen” takia merkittävä osa pussin sisällöstä jää usein syömättä, jolloin vaaditut kalorimäärät jäävät huomattavan vajaiksi.

Myös ekologisuus on monelle palvelusta suorittavalle nuorelle tärkeä asia ja esiin nostettiin myös ongelma siitä, että ruokahävikin lisäksi roskaa syntyy todella suuria määriä, kun sadoille varusmiehille jaetaan päivästä toiseen muovipaketeissa olevia proteiinipatukoita ja urheilujuomia. Vaikka ajatus lounaspussien takana ajan säästämiseksi sinänsä ymmärretään, kokeilu vaatii vielä rajusti kehittämistä ennen sen laajentamista suuremmalle joukolle.

Ymmärrän, että on varmasti logistisesti helpompaa pakata varusmiehille lounaspussit mukaan kuin raahata valmiit varuskuntaravintolassa tehdyt lounaspöntöt päivittäin maastolounaspaikoille keskelle metsää. Voin myös kuvitella, että erityisruokavalioiden huomioiminen onnistunee lounaspussien kanssa helpommin, kun useiden pienten ruoka-astioiden sijasta mukaan tuleekin pakata vain hieman erilainen proteiinipatukka.

Olinkin itse keliaakikkona aina yhtä kiitollinen siitä, miten onnistuneita maastolounaita myös ruokarajoitteisille oli tehty, vaikka tiedän, että se on harvoin erityisen kustannustehokasta. Siitä huolimatta – jos asetan itseni nykyisten varusmiesten asemaan, valitsisin joka kerta pakista syötävän hernekeiton tonnikalapasteijan sijasta. Rauhallisten ja yhteisöllisten ruokataukojen lähes terapeuttista vaikutusta on erittäin haastava korvata lounaspusseilla, vaikka niissä täyttyisivät vaaditut kalorimäärät. Huokaisen siis helpotuksesta, koska tiedän kyseessä olevan vain kokeilu.

Kirjoittaja on Varusmiesliiton hallituksen jäsen