Hajoaminen, ärsyyntyminen ja palvelusarkeen turhautuminen ei ole uusi ilmiö. Varusmiesten hajotus ja psyykeen nakertuminen ovat olleet sukupolvien ajan kansakuntamme henkisen kasvatuksen kulmakivi.

Valitettavasti.

Hajottavasta palveluksesta olisi helppo syyttää ainoastaan Puolustusvoimia. Suurin tekijä varusmiesten hajoamiseen löytyy kuitenkin läheltä: omasta tuvasta, kenties omasta punkasta.

Kasarmeilla joukkueet jaetaan yhä useammin fyysisen kuntotason perusteella: hyvä- ja huonokuntoiset taapertavat palvelusmotivaatiolle kriittiset ensimmäiset kuukaudet omissa ryhmissään. Tarkoituksena on, että jokainen saa kehittää ja haastaa kuntoaan omaa tasoaan vastaavilla harjoitteilla.

Kun suurin möykkä ja egojen kamppailu käydään punnerrus- ja pompputulosten ympärillä, jää alokkaiden henkinen kuntotaso kartoittamatta. Samaan ryhmään, jopa tupaan, voi ajautua niin motivaatiota tihkuvia kuin palvelusintonsa jo kasarmin porteille kadottaneita alokkaita. Hajonneet vetävät valitettavan usein muut mukaansa, sillä ryhmä etenee fyysisissä ja henkisissä rämeiköissä aina hitaimman mukaan.

Hajotus ei muserra, se nakertaa. Hajotus ei lamauta, se hidastaa. Turhautuminen kasarmilla todellista saapumiserästä riippumatta. Vaikka asepalvelus tuntuu jälkikäteen monille ruusuiselta ajanjaksolta: aika on hionut käskyt pyynnöiksi ja vihan harmistukseksi.

Kasarmilla ja harjoituksissa henkisen prässin ylläpitäminen on ymmärrettävää, sillä palveluksen tavoitteena on kehittää niin nuorten fyysisiä, henkisiä kuin sosiaalisia ominaisuuksia. Kelpoja taitoja, sillä elämä on harvoin kolmijakoista valssia, edes siviilissä. Mutta missä kulkee psyykeen kehittämisen ja kuluttamisen raja?

Hajotus ei muserra, se nakertaa. Hajotus ei lamauta, se hidastaa.

Varusmiespalveluksen yksi tarkoitus on kouluttaa osaavaa reserviä. Puolustusvoimien Johtajan käsikirjan mukaan totuudenmukaiset koulutukset valmistavat parhaiten varusmiesten kypäränpidikettä tositilanteeseen ja taistelustressin hallintaan.

Varusmiesten aivonystyröiden tarkoituksenmukainen stimulointi väsymyksellä, ärtymyksellä ja hajotuksella on kaksiteräinen miekka. On valittava taistelustressin hallinnan ja sotilastaitojen väliltä.

Realistiset ja haastavat harjoitteet syövät nuorten kognitiivisia kykyjä niin, ettei uusien taitojen oppiminen käy enää käden käänteessä – jos lainkaan. Varusmiesten oppimispohja ei ole otollisimmillaan, kun otsasta kumpuaa viisituumaista kartiota muistuttava ärsytyskäyrä.

Nykynuoret eivät ole henkisesti sen heikompaa tekoa kuin vanhempansakaan, ja varusmiesten henkinen toimintakyky on palvelukseen vaadittavalla tasolla. Krooninen hajotus syö kuitenkin voimia etenkin kasarmin ulkopuolella ja pahimmassa tapauksessa ongelmat seuraavat sotilaspassin luovutuksen jälkeenkin. Kuka ohjaisi hajotuskäyrän pois syöksykierteestä? Sitä jokaisen varusmiehen on kysyttävä itseltään.