Varusmiespalvelus on kuin vuoristorata – alkumetrit jännittävät vaunussa istuvaa, mutta kyytiin tottuu ensimmäisen laskun jälkeen. Laitteen lähtiessä liikkeelle on vaikea nähdä ensimmäistä nousua pidemmälle, mutta loppuun tultaessa kokemus tuntuu hurahtaneen ohi vauhdilla – aivan kuten 165, 255 tai 347 vuorokautta kestävä palvelus.

Olin viime vuoden heinäkuussa yksi jännityksestä tärisevä alokas tuhansien joukossa. Palvelukseen ilmoittautuminen sujui vaivatta, mutta omaan tupaan majoittuminen oli jo asia erikseen. Päässäni pyöri miljoonia ajatuksia muun muassa siitä, olisiko ylä- vai alapunkka parempi valinta, ja kannattaako tupalaisille esittäytyä etu-, suku- vai kokonimellä. Koitokseen oli vaikea valmistautua, kun siitä tiesi vain kuultujen tarinoiden – siis lähinnä tornihuhujen – verran. Toinen kehotti valitsemaan yläsängyn kauimpana ovesta, kun taas toinen kirosi yläsängyn petaamisen olleen aamuisinta koko palveluksessa. Oli opittava tekemään valintoja itse ja kantamaan niistä vastuun huonostikin käydessä.

Sain vertaisiin tutustuessani nopeasti selville, että kaikki olivat yhtä pihalla kaikesta. Alikersantit hakivat roolia uusina ryhmänjohtajina samalla, kun me alokkaat yritimme muistaa noudattaa samanaikaisesti kaikkia oppimiamme sääntöjä. En ollut ainoa, joka unohti laittaa kädet nyrkkiin asennossa seistessään, kun keskittyminen painottui vain asentoon ehtimiseen minuutilla. Jokaisen nuoren miehen ja naisen olisi hyvä sisäistää ennen ensimmäistä palvelusaamua, ettei kukaan voi olla paras kaikessa. Palveluksessa on äärettömän tärkeä hyväksyä jokaisen tekevän virheitä ja tarvitsevan apua niistä jatkaakseen. Virheitä sattuu kaikille, mutta näiden asioiden hyväksyminen tekee mahdolliseksi oppia omistaan.

Muiden tavoin myös minun palvelukseni hurahti ohi vauhdilla. Ensimmäisestä matkastani kohti varuskunnan porttia on kulunut vasta vuosi, mutta sen aikana ja jälkeen on tapahtunut paljon. Päädyin Rannikkoprikaatin Viestikomppanian 9. tuvasta Kaartin jääkärirykmentin Erikoiskomennusjoukkueeseen, jossa toimin Ruotuväki-lehden toimittajana. Olin tietämätön siitä, että voisin viettää kotiuduttuani myös kesän samassa paikassa, mutta tällä kertaa varusmiestoimittajien esimiehenä.

En voi tarpeeksi painottaa, kuinka kannattavaa nuorten on päästä tekemään palveluksessa sitä, mistä ovat aidosti kiinnostuneita. Kuten Varusmiesliiton pääsihteeri Juho Kärkkäinen tiivisti viime pääkirjoituksessa, “palveluksesta jää paljon vähemmän käteen niin Puolustusvoimille kuin varusmiehelle, jos hän joutuu epämotivoiviin hommiin”. Oma polkuni journalismin parissa sai onneksi jatkua myös palveluksessa, ja osittain sen ansiosta nyt Varusmies-lehden päätoimittajana.

Toivon olevani esimerkki kaikille, jotka pelkäävät palveluksen olevan hukattu vuosi siviilielämässä. Tärisevästä alokkaasta on tahdonvoimalla vaikka mihin. Jos palvelustehtävä ei vastaa omaa siviiliosaamista, saa siitä irti paljon muuta oppimalla esimerkiksi taitoja, joita ei siviilissä oppisi. Varusmiespalvelus on parhaimmillaan henkisesti kasvattava kokemus, joka ohjaa elämässä eteenpäin niin ylä- kuin alamäkien kautta – aivan kuten vuoristoradassa.

Teksti: Saana Sjöblom

Kirjoittaja on Varusmies-lehden uusi päätoimittaja