Unohtumaton matka
Sodan kokeminen on asia, joka ei poistu mielestä. Sen tietää forssalainen Eero Leppänen, joka lähti sotaan vain 14-vuotiaana. Hän muistaa sota-ajoilta pieniä ja arkisiakin tilanteita.

Vastikään 89 vuotta täyttänyt sotaveteraani on ehtinyt kokea elämässään monenlaisia sodankäyntiin liittyviä asioita, ensin sodassa ja sen jälkeen työuralla puolustusvoimien palkollisena.

Sodan päätyttyä Leppänen (ensimmäinen oikealta ylärivissä) oli sotilasarvoltaan kersantti.

Teksti ja kuvat Matias Haikonen

 

Eero Leppäsen tarina on sikäli poikkeuksellinen, että hän lähti sotaan hyvin nuorena, vain 14-vuotiaana. Sotaan alaikäisen Leppäsen ajoi oma innostus.

“Päädyin jatkosotaan tammikuun 23. päivä vuonna 1943. Perheeseemme kuului seitsemän poikaa, joista neljä lähti rintamapalvelukseen. Itse olin vielä nuori, mutta mieleni teki silti päästä sotaväkeen”, Leppänen kertoo.

Alun perin Leppäsen armeijataival sujui musiikillisissa merkeissä, sillä hän oli oppinut trumpetinsoittoa koulussa. Oppimisessa häntä oli auttanut koulun vahtimestari, joka oli ollut myös suojeluskunnan soittokunnan kapellimestari.

“Jatkoin soittamista armeijassa, mutta sodanajan viihdytysjoukoissa en sitten kuitenkaan enää soittanut. Siellä palvelin tykistössä.”

Eero Leppäsellä on paljon muistoja pitkän sotilasuran varrelta. “Tämän puukon olen saanut Reserviläisliitolta”, hän esittelee.

Suku innoitti

Tarttumapintaa sotaan Leppäsellä oli oman suvun kautta. Perheen isä oli muun muassa rakennustöitä tekevä sekatyömies, ja äidillä sekä tämän veljellä oli kokemusta suojeluskuntatyöstä. Arkeen ja elämään vaikuttivat vielä aiemmin käydyt sodat.

“Enoni oli suojeluskunnan vääpeli. Hän opetti minulle kaikkea mahdollista, ja siitä syntyi kipinä hakea alaikäisenä armeijaan. Siellä minulle sitten kerrottiin, mihin tehtäviin olen soveltuva. Lähettiä minusta ei voinut tulla, kun inhosin ajatusta. Minua ei voinut sanoa sotilaspojaksi, vaan poikasotilaaksi nuoren ikäni vuoksi.”

Sotaan lähtiessään Leppänen ei osannut aavistaa, että kyseessä olisi pitkän elämäntyön alku. Vaikka sota myöhemmin loppuikin, hommat saivat jatkua.

“Sille tielle lopulta jäin. Enhän siellä kauan viihtynytkään, vain hieman alle 30 vuotta”, Leppänen vitsailee.

Sodassa nuoren pojan tie vei Itä-Suomeen.

“Joukko-osasto, johon ilmoittauduin, sijaitsi Lappeenrannassa. Jäin sinne palvelukseen. Viikon päästä koko kasarmialueen sotilaat lähetettiin Itä-Karjalaan. Kyseessä oli edellisessä lokakuussa palveluksensa aloittanut saapumiserä.”

Paikan päällä Leppäselle ja muille alokkaille valkeni epämiellyttäviä totuuksia. Sodankäynnin karu realismi alkoi paljastua, ja Leppänen ymmärsi tilanteen vakavuuden.

“Rautatieasemalla piti näkyä, mihin olimme tulleet. Vielä mitä – siellähän oli kaikki venäjäksi! Paikka sijaitsi Lieksan kaupungista hieman alle 300 kilometriä suoraan itään. Alokkaita jaettiin eri joukko-osastoihin. Selkäpiissä kulkee kylmät väreet kun ajattelee sitä, että porukkaa ripoteltiin kaatuneiden tilalle.”

“Porukkaa ripoteltiin kaatuneiden tilalle.”

Näkökyky pelasti

Jatkosodassa osattiin hyödyntää sotilaiden vahvuuksia tehtäviä suunnitellessa. Innokkaan mielen lisäksi Leppäsellä oli muitakin vahvuuksia, joista oli hänelle apua.

“Minä sain hyvän vastaanoton siellä, kun tunsin esimerkiksi arvomerkit. Oli hyödyllistä, kun suojeluskuntaan kuulunut enoni oli opettanut minulle armeijaan liittyviä asioita. Lisäksi olin saanut syntymälahjaksi tavattoman hyvän näkökyvyn. Pojallani onkin tapana sanoa, että isä ei ole hyvännäköinen, vaan hyvänäköinen.”

Näkökyvylle oli tarvetta pahassa paikassa. Kerran Leppänen joutui esimerkiksi tilanteeseen, jossa hän oli yksin huomannut jotakin epäilyttävää.

“Meidät vietiin erään harjun alareunaan, missä maisema jatkui tunturiin päin. Siellä meidän oli kerrottava, mitä lähimaastossa näkyi. Näin, että joku poltti nuotiota kauempana. Savun nähtyäni ajattelin, että siellä taitaa olla vihollinen. Epäilys osoittautui todeksi.”

Leppäsen mukaan hänelle tuotti toisinaan vaikeuksia hahmottaa, ketkä olivat omia ja ketkä vihollisia. Nuotion näkeminen oli hänelle tällainen tapaus.

“Nuotiolle oli 800 metriä matkaa. Näin, kun joku nousi ylös aina välillä, ja nuotiosta nousi kipinöitä. Ilmeisesti sinne heitettiin lisää puita. Siellä oli myös naisiakin. Kirjoitin ylös joukkueenjohtajallemme, että täällä on miehiä nuotiolla. Oli sitten järkytys tajuta, että nehän olivat venäläisiä huilimassa tunturin reunalla.”

Joukkueenjohtaja oli ollut mukana talvisodassa, ja häntä Leppänen muistelee lämmöllä. Hänen mukaansa kyseinen kersantti oli heille enemmän puolijumala kuin ihminen. Käskyjä noudattamalla välttyi murheilta.

“Hän oli tavattoman hyvä sotilas, sillä hänellä oli poikkeuksellinen kyky ennustaa vihollisen seuraavat liikkeet. Varmaankin talvisodassa hänelle oli hahmottunut vihollisen tapa käydä sotaa. Hän oli haavoittunut selkään ja menettänyt vähäksi ajaksi kävelykykynsä, mutta jatkosodassa hän oli jälleen täydessä iskussa.”

“Savun nähtyäni ajattelin, että siellä taitaa olla vihollinen. Epäilys osoittautui todeksi.”

Leppänen on alleviivannut Käppäselän kylän tiekarttaan. “Eihän tähän olisi saanut mitään merkintöjä tehdä, mutta joku onneton sotilasmestari on mennyt näin tekemään”, hän vitsailee.

Täpäriä pelastuksia

Leppänen myöntää, että sodassa oli useita läheltä piti -tilanteita. Nämä ovat jääneet hänen mieleensä erityisen hyvin. Yhtä hyvin hän muistaa myös erilaiset ammuntatilanteet ja niissä käytetyt aseet.

“Kerran joukkueenjohtaja tuli herättämään minut teltasta, kun olin siellä nukkuessani. Hän komensi minut mukaansa. Puin äkkiä päälleni, ja minun oli otettava mukaani venäläisvalmisteinen tarkka-ampujan kivääri. Kyseessä oli eräänlainen kiikarikivääri, jossa oli kaukoputken tapainen kapistus päällä. Sillä näki hurjan kauas.”

Kiikarikiväärin lisäksi panssaritorjuntakiväärillä ampuminen oli Leppäselle ikimuistoinen kokemus.

“14-vuotiaana hädin tuskin edes tiesin, mitä osuma tarkoitti, kun joukkueenjohtaja sellaisesta minulle ilmoitti. Pääsin myös erään korpraalin kanssa ampumaan panssarintorjuntakiväärillä, joka oli mielettömän painava. Tämä korpraali huolehti aseen huollosta, minkä jälkeen minä hoidin tähtäämisen. Menimme taisteluhaudalle, jossa piti kulkea matalasti.”

Kokenut joukkueenjohtaja hoiti tämänkin tilanteen toimien jämäkkänä auktoriteettina. Leppänen myös huomauttaa, että panssarintorjuntakiväärillä ampuminen oli jotain aivan poikkeuksellista käsittelyn ja tuntuman puolesta.

“Tähtäsimme kumpareita kohti, ja joukkueenjohtajamme käski tähdätä tasajyvällä keskimmäiseen. Hän näki kyllä oikean kumpareen kiikareillaan. Muut eivät nähneet sitä lainkaan, mutta minä näin. Ase potkaisi aivan jumalattomasti takaisin. Sillä ampuminen sattui.”

Kivusta huolimatta tavoitteisiin päästiin.

“Latasin aseen ja katsoin, kun jyvä oli kaukana piipun päässä. Laitoin tähtäimen keskimmäisen kuvion kohdalle ja olin aivan hiljaa, kunnes lähdin puristamaan liipaisinta. Puristin ja puristin, kunnes jysähti. Lennähdin varmaan puoli metriä taaksepäin. Joukkueenjohtaja läimäytti minua selkään ja totesi: ”Osuitte!” Keskimmäinen kohde oli hävinnyt.”

Menestyksekäs ammuntahetki oli ensisysäys uuden harrastuksen aloittamiselle.

“En ollut koskaan ampunut kotona minkäänlaisella kiväärillä, joten kaikki oli minulle aivan uutta. Minähän olinkin sitten suurmestariluokan ampuja.”

Leppänen toteaa harmistuneena, että paljon tilanteeseen liittyviä yksityiskohtia on päässyt unohtumaan, mutta nuo kolme kumparetta ovat piirtyneet hänen mieleensä tarkasti.

“Ne kumpareet muistan aina, kuten myös sen, että ne olivat täsmälleen 800 metrin päässä. Kumpare näytti tuolta etäisyydeltä katsottuna ihmisen päältä. “

14-vuotiaana hädin tuskin edes tiesin, mitä osuma tarkoitti.

Leppäsellä on edelleen tallella kuva Käppäselän majoituspaikasta.

Talo Käppäselässä

Myös sota-aikana majoitusolosuhteet olivat taistelijalle tärkeät. Joukkueen asuttamaa taloa Leppänen muistelee lämmöllä ja kaiholla.

“Eräänä aamuna joukkueenjohtaja herätti minut joskus kolmen aikoihin ja puhutteli minua nimeltä. Laitoin vaatteet päälle, otin kiikarikiväärin ja patruunoita mukaani. Menimme rautatien yli eräälle erämaajärvelle, jossa oli kalojen pyydyksiä. Vaelsimme parin tunnin matkan erääseen taloon. Paikan nimi oli Käppäselkä. Talon vierestä meni hevosia, autoja ja tykistöä. Muistan, kun hevoset vetivät tykistöä. Siinä talossa oli sitten tupa, johon majoituimme.”

Rakennukset oli suunniteltu poikkeuksellisella tavalla. Leppäsellä on jopa tallessa pienikokoinen kuva, josta näkyy joukkueen majoitusrakennus.

“Talojen kivijaloissa oli ikkunat, jotka oli suojattu. Ilmeisesti venäläiset käyttivät niitä ampumapaikkoina.”

Käppäselän kylä sijaitsi Leppäsen mukaan harjulla, joka muistutti vähän esimerkiksi Salpausselkää. Sen lähellä oli Äänisjärvi, minkä lähelle kenelläkään ei ollut asiaa. Lähin isompi rautatieasema oli Leningrad. Lähialueista nimenomaan Käppäselkä oli ainoa, joka oli suomalaisten hallussa.

“Kuka olisi ottanut 14-vuotiaan pojan sotilaaksi? Olisi ollut kauheaa, jos venäläiset olisivat ottaneet sellaisen sotavangiksi”, Leppänen pohtii.

 

Työ jatkui

Sodan jälkeen Leppänen koki yllätyksen, kun hänelle tarjottiin sotilasvirkaa. Siihen hän tarttui innolla, vaikka päätökseen liittyi ymmärrettävästi myös tiettyjä huolia.

“Ei minulle tullut mieleenkään kieltäytyä, kun minulle sitten tarjottiin mahdollisuutta jatkaa tykistössä. Oli tietysti vaikeaa kertoa kotiväelle, että olen tehnyt tällaisen päätöksen”, Leppänen myöntää.

Päätös kannatti, sillä sotilasura jatkui vielä tästä eteenpäin lähes 30 vuotta ja hän yleni lopulta sotilasmestarin arvoon. Vaikka Leppänen siirtyikin tämän jälkeen töihin Forssan seurakuntaan, näkee hän itsensä edelleen ennen kaikkea sotilaana.

Jatkosodasta tuli hänelle käänteentekevä kokemus, joka muutti nuoren miehen elämän pysyvästi.