Jääkiekon maailmanmestaruuskisat päättyivät tänä vuonna pettymykseen. Silti kisat keräsivät jälleen kerran televisioruutujen ääreen miljoonayleisön. Laji kiehtoo suomalaisia. Mutta miltä näyttää kansallislajin asemaan nousseen jääkiekon tulevaisuus?
Teksti Juho Mäki-Lohiluoma Kuvat Aku Siukosaari
Yli 100 000 ihmistä on pakkautunut keväiselle kauppatorille. Sakari Kuosmanen on juuri esittänyt Finlandian. Osa ihmisistä kiipeilee lamppupylväissä, osa presidentinlinnan katolla. Keski-ikäinen mies on sammunut keskelle tiiviiksi pakkautunutta väkijoukkoa. Nyt hän kaatuilee edessään seisovien ihmisten niskaan. Pian joku ohjaa miehen väkijoukon sivuun, jossa poliisi ottaa hänet hellään huomaansa. Samaan aikaan MM-kultajoukkue nousee lavalle ja kauppatori repeää. Paikalle saapuneiden lisäksi juhlaa seuraa televisiosta ja verkosta satoja tuhansia suomalaisia. Helsingin torijuhlaa seuraavalla kiertueella vierailee vielä kymmeniä tuhansia lisää. 16 vuotta odotetun mestaruuden juhlinta osoittaa, että Suomi on kiistatta kiekkokansa.
Näin väittää myös Turun yliopiston ja Åbo Akademin tutkijoiden yhteishanke, joka on ilmestynyt äskettäin myös kirjana. Se käsittelee jääkiekon asemaa suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa.
Tutkijoiden mukaan jääkiekkoa käytetään nykyään niin ideologian välikappaleena kuin propagandatarkoituksiin. Se on yhteisöllisen identiteetin vahvistaja ja me-hengen luoja. Samalla se myös erottaa niitä, jotka eivät koe lajia omakseen. Kun puhutaan Suomesta ja suomalaisuudesta, jääkiekko – ja erityisesti jääkiekkomaajoukkue – toimii usein sen symbolina.
”MM-jääkiekosta on viimeisten 20 vuoden aikana tullut jokakeväinen rituaali, joka kerää kiekkokansan hetkeksi yhteen. Sellaisetkin suomalaiset, joita jääkiekko ei yleensä kiinnosta, innostuvat lajia seuraamaan. Toisaalta ne kyselyyn vastanneet, jotka eivät seuraa jääkiekkoa, kertovat voimakkaasta ulkopuolisuuden tunteen kokemuksista kisojen aikana”, professori Hannu Salmi sanoo.
Kirjaa varten toteutettiin laaja internet-kysely, joka oli avoinna kevään 2014 ajan Sotšin olympialaista Minskin MM-kisoihin. Kyselyyn osallistui yhteensä 1 987 vastaajaa kaikkialta Suomesta mutta myös maan rajojen ulkopuolelta. Lisäksi osa tutkijoista osallistui Minskin MM-kisoihin ja osa seurasi jääkiekkokulttuuria kisojen aikana pubeissa ja ravintoloissa.
Syitä jääkiekon suosioon on monia. Jääkiekkomuseon lajihistoriikki tarjoaa yhdeksi selitykseksi 1960- ja 1970-lukujen sosiaalista murrosta, jolloin kasvaviin kaupunkilähiöihin muuttanut nuoriso löysi tiensä kiekkokaukaloon eikä jalkapallokentälle, kuten useimmissa muissa maissa. Esimerkiksi Ruotsissa paikallinen urheilun kattojärjestö Riksidrottsförbundet kertoo jalkapallon olevan katsojamäärissä mitattuna jopa yli 20 prosenttia jääkiekkoa suositumpaa.
Suomessa tutkimusyhtiö Sponsor Insightin eri lajien kiinnostavuutta vuosittain arvioiva tutkimus on tylsää luettavaa. Yhdeksän tutkimusvuoden aikana jääkiekkoa ei ole vielä kertaakaan syrjäytetty kärkisijalta. Jalkapallo ei ole mahtunut edes viiden kiinnostavimman lajin joukkoon. Urheilusponsoreille tuotettava tutkimus antaa myös osaselityksen jääkiekon valta-asemalle, ennen kaikkea sen säilymiselle.
Jääkiekko on suomalaisista urheilulajeista ainoa, jolla on kotimainen ammattilaissarja. Kun tarkastellaan puhtaasti sarjojen katsojamääriä, kiilaa lajin toiseksi korkein sarjataso Mestis koko kotimaisen vertailun kakkoseksi. Yhdistettynä jääkiekon yleiseen kiinnostavuuteen, katsojamäärät ovat olleet vahva signaali myös sponsoreille: lajissa kannattaa näkyä. Sponsoreiden merkitys on urheiluseuroille myös usein miellettyä suurempi. Esimerkiksi Olli Lähdesmäen vuonna 2014 Aalto-yliopistossa tarkastetun Pro Gradu -työn mukaan yhteistyökumppanit ja sponsorointi tuovat 30–60 prosenttia Liiga-joukkueiden tulorahoituksesta. Osuus on suurempi kuin esimerkiksi pääsylipputuloilla, jotka muodostavat Lähdemäen arvion mukaan noin 25–40 prosenttia rahoituksesta. Kun lajin parissa on rahaa, urheilullinen taso pystytään pitämään korkealla. Tämä pitää myös katsojat kiinnostuneina.
Sponsorirahasta huolimatta kaikki Liiga-seuratkaan eivät ole kannattavia. Ehkä surullisin tapaus on espoolainen Blues, joka ei koko pääsarjataipaleensa aikana ole saanut toiminnastaan tuottavaa. Tappiota on tehty miljoonia euroja.
”Suomessa on yleisesti toimittu niin, että tuote on vain se peli. On tehty paljon töitä, että saadaan ihmiset paikalle. Kun he lähtevät, pitää työ tehdä uudestaan. Tästä kokemuksesta pitää saada niin hyvä, että pyörä pyörii itsestään”, arvioi seuran toimitusjohtaja Jarmo Koskinen Länsiväylä-lehdessä.
Kovin paljon karsittavaa ei ole myöskään pelaajien palkoissa. Kotimainen Liiga häviää jo nyt palkkavertailussa kilpailijoilleen, eikä kovia palkkioita nostava kärki ole kovinkaan leveä.
Ammattijääkiekkoilijan määritelmänä Suomessa käytettävän 10 690 euron palkkarajan alle jää Liigassa vain osa joukkueiden nuorimmista pelaajista, mutta jo toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Mestiksessä tilanne on toinen. Sarjan pelaajista vain 20 prosenttia saavuttaa ammattilaisstatukseen vaadittavan ansiotason. Suuri osa heistäkin opiskelee tai käy töissä pelaamisen ohella. Muilta sarjatasoilta ammatikseen pelaavia ei löydy.
Venäläinen KHL-sarja vyöryi menneen kauden alussa Suomeen ja Helsinkiin. Jokereille ensimmäinen kausi oli menestys sekä urheilullisesti että katsojamäärien valossa, vaikka yläkatsomoon pääsikin parhaimmillaan kymmenellä eurolla. Samaan aikaan kotimainen Liiga menetti kauden ensimmäisen puolikkaan aikana yli 700 katsojaa ottelua kohden, Helsingin Sanomat kertoo. Kun Jokereiden lähdön suora vaikutus poistetaan yhtälöstä, on laskua edelleen noin 400 katsojan verran.
”Jokerien lipputuloilla ei makseta pelaajien palkkoja. Liigalla ei ole kummisetää, vaan sen pitää itse tuottaa rahansa”, puhisi Liigan toimitusjohtaja Kimmo Rannisto lehdelle.
Juuri tällä hetkellä KHL:n laajentumishaaveet Keski- ja Pohjois-Eurooppaan ovat hataralla pohjalla, ja pelkkä venäläis-suomalainen sarja tuskin jaksaisi kauaa kiinnostaa. KHL ja Jokerit onnistuivat kuitenkin ensimmäisellä kaudellaan juuri siinä, missä Blues on toimitusjohtajansa mukaan epäonnistunut: peleihin tultiin viihtymään, eivätkä katsojat olleet vain joukkueen vannoutuneita kannattajia.
”Jonkin verran olemme tutkineet katsojia. Näemme mistä lippuja on ostettu. Ähtäristä, Nokialta, Savonlinnasta. Amur-peliin tuli 500 katsojaa Tampereelta. Yleisöpohja on muuttunut”, Jokerien toimitusjohtaja Jukka Kohonen sanoo Nytissä.
Kokonaisuutena KHL:n vaikutusta jääkiekon asemaan Suomessa on vaikea arvioida. Liigan katsojamäärien lasku on kuitenkin kehityskulkuna jääkiekon kannalta huolestuttava. Huolestuttavaa on myös suomalaisten muuttuva suhtautuminen lajiin. Taloustutkimuksen tekemän Sponsorointi & urheilun arvomaailma -tutkimuksen mukaan jääkiekko on menettänyt asemansa suomalaisten eniten arvostamana lajina. Vaikka jääkiekko edelleen tilastojen mukaan kiinnostaa, lajin arvostus on heikentynyt. Kärkisijan ottaneen jalkapallon lisäksi jääkiekon ohi pyyhälsi myös yleisurheilu. Jos lajin arvostus katoaa, katoavat herkästi myös sponsorit, ja sitä kautta urheilullinen taso.
Jääkiekon vahvuuksia Suomessa ovat pitkään olleet vahva seuratyö ja laaja jäähalliverkosto. Sanonnan mukaan jokaisesta kylästä löytyy kauppa, kirkko ja jäähalli. Yllättäen jääkiekon suurin uhka voi muodostua epäsuorasti juuri tästä.
Suomalainen yhteiskunta on jo pitkään ollut murroksessa, jossa maaseutukunnista muutetaan kaupunkeihin ja alueellisiin keskuksiin. Seurauksena kyliin jäävien kaupan, kirkon ja jäähallin käyttäjät vähenevät. Erityisen vahvasti muutos koskee jäähallia, sillä alueelle jäävät usein vanhemmat ihmiset nuorten ja lapsiperheiden muuttaessa pois.
Samaan aikaan jäähalliverkosto on kaupunkiseuduilla yhä kovemmalla käytöllä. Esimerkiksi Espoossa, joka on yksi suurimmista muuttovoittoalueista ja juniorijääkiekkokaupungeista, tilanne on huono. Isojen käyttäjämäärien aiheuttama jääajan puute johtaa yhä myöhäisempiin harjoitusaikoihin, joista kärsivät muun muassa teini-ikäiset kiekkoilijat: 16-vuotiaat harrastajat kotiutuvat harjoituksistaan pahimmillaan vasta puolenyön jälkeen. Samalla illan viimeisiä jääaikoja ennen kansoittaneet harrastepelaajat jäävät kokonaan ilman vuoroja. Osaltaan heikko jäätilanne siirtyy myös kustannuksiin. Esimerkiksi Bluesin kotihallissa Barona-areenassa tunti jäätä maksaa lähes 300 euroa.
Kustannusten nousu näkyy myös Opetusministeriön Drop-out vai throw-out -tutkimuksessa, jossa havaittiin 11–14-vuotiaan kilpaurheilijan kuluista lasketun jääkiekon harrastamishinnan kolminkertaistuneen kymmenessä vuodessa. Vuonna 2001 nuoren kiekkoilijan kulut olivat 2 400 euroa, ja kymmenen vuotta myöhemmin 7 400 euroa vuodessa.
”Erillisistä kustannusten kasvuista voi syntyä monille perheille liian suuri kustannuserä, joka estää lapsen liikunnan harrastamisen ohjatussa seuratoiminnassa”, ministeriön tiedotteessa arvioidaan.
Harrastuskustannukset ovat nousseet rajusti myös muissa lajeissa. Esimerkiksi jalkapallossa kustannusten kasvuvauhti oli jääkiekkoakin nopeampaa, mutta jääkiekon kohonneet kustannukset ja kaupunkialueiden heikentyneet harrastusmahdollisuudet ovat merkittävä uhka lajin asemalle.
Vaikka kaupunkeihin 1960- ja 1970-luvuilla muuttaneet lapset ja nuoret ottivat omakseen jääkiekon, tänä päivänä muuttavat eivät välttämättä tee samaa. Kuitenkin jääkiekko vahva on osa suomalaista kulttuuria, ja puheet lajin aseman heikkenemisestä vain spekulaatioita. Jos ihmeitä ei tapahdu, jääkiekkomaajoukkue on koko kansan leijonajoukkue myös tulevaisuudessa. Kovin moneen välivalta- tai suvaitsemattomuuskohuun jääkiekolla tuskin kuitenkaan enää on varaa, sillä sponsoripelissä raha seuraa arvostusta.
