Pian on jälleen se aika vuodesta, kun parisenkymmentä tuhatta nuorta miestä ja naista hikoilee uuden edessä. Jännitystä, odotusta, kuudesta kahteentoista kuukautta. Vanhat lähtevät, mosat saapuvat, mutta jäljelle jää kaikille yhteinen velvollisuus. Tähän taitekohtaan, uuden saapumiserän vaihtumiseen, tartutaan myös tämänkertaisessa Varusmies-lehden numerossa.
Kun itse kaksi vuotta sitten astuin palvelukseen Vekaranjärvellä, ensimmäiset kaksi viikkoa tuntuivat – hyvässä ja pahassa – kuukausilta. Varusvaraston aina oikean kokoiset kalsarit oli vasta ajettu sisään, kun sotilasvalaa jo vannottiin. Lyhyeen aikaan mahtui monta mukavaa kokemusta, mutta myös katkeria tuntien siivouspalveluksia, korvissa soivia runturivejä – ja ne kielletyt rättisulkeiset Los Vegarosin paahteisessa iltapäivässä. Kaapinovi sai yhden lommon lisää.
Jälkeenpäin ajateltuna alikersanttejakin kohtaan osoitettu yhteinen alokkaiden inho loi omalta osaltaan ryhmähenkeä. Menisinkö uudestaan? En koskaan. Kun palvelus päättyi, alkoi omanlaisensa reservin polku. Omalta osaltani aktiivinen reserviläisyys on manifestoitunut turvallisuuspolitiikasta kirjoittamisen kautta.
Useimmille intistä jää – olipa sitten nyt kotiutuva, alikersantti tai alokas – palvelustehtävästä riippumatta suuri läjä tarinoita. Kolmen kilometrin päähän unohtuneen punapistetähtäimen metsästäminen vesisateessa ei naurata silloin, mutta myöhemmin kyllä. Onpahan saunan lauteilla puhuttavaa!
“Demokratian etulinjassa sijaitsevassa Suomessa rynkyn kanssa heilumisesta jää toivottavasti jatkossakin vain koomisia tarinoita”
Paljon muuttuu, mutta paljon myös pysyy. Esimerkiksi ne varusvaraston kalsarit ja tarinat. Varusmiespalvelus on omanlaisensa nykyajan Kalevala, kokoelma tarinoita, joista muodostuu yhteinen, ikoninen perinne. Samalla palveluksen perimmäiset lähtökohdat säilyvät. Kun omat isoisovanhemmat ovat jännittäneet ensimmäistä yötä tai omien alaisten kuria, syynä koko leikille on ollut sama vanha, itäinen naapuri.
Nyt kotiutuva on viettänyt edelliset kuukautensa käskyjen, kieltojen ja kurin keskellä, jotta siviilissä elämä olisi vapaata, hyvää ja vaurasta. Sinä, lukija, olet armeijassa siitä syystä, että oma perhe, kumppani, isovanhemmat ja muut saisivat elää rauhassa. On onnellinen asia, että Suomessa varusmiespalveluksen lyhyt kärsimys on kestetty, kun muut luopuivat siitä. Sillä on ostettu pitkä rauha. Demokratian etulinjassa sijaitsevassa Suomessa rynkyn kanssa heilumisesta jää jatkossakin toivottavasti vain koomisia tarinoita.
Eli kuka ikinä tätä luetkin: Ota kaikki irti intistä, nauti jos voit, kestä jos täytyy. Kerää monta tarinaa ja muista miksi tätä tehdään.
Santeri Saarinen
Kirjoittaja on Varusmies-lehden päätoimittaja, eikä ikävöi inttiin vaikka puheista voisi päätellä muuta.