Järvenpään Palloseuran pelaajat eivät ole ensisijaisesti urheilijoita. Kuitenkin he käyttävät korvauksetta valtavan osan vapaa-ajastaan jalkapalloilulle maamme kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Kuinka kentän kutsu on niin vahva?
Teksti ja kuvat Mika Niskanen
Järvenpäässä, kaupungin eteläisessä osassa Urheilukadun varrella on vajaan kolmenkymmenen sinipaitaisen miehen koti.
Koti on luonnonnurmi ja puinen, keltainen pukukoppi. Kopissa on hometta ja nurmella suota muistuttavia alueita.
Paikka on Järvenpään keskuskenttä ja paraikaa kentältä kuuluu naurua, kun joukko sinipaitaisia miehiä verryttelee. On heinäkuinen perjantai-ilta ja Järvenpään palloseuran, JäPSin harjoitukset ovat alkaneet.
Harjoitukset ovat erityisen tärkeät, koska huomenna joukkue kohtaa paikalliskamppailussa keravalaisen Pallokerho Keski-Uusimaan, PKKU:n.
Kaikki pelaajat ovat yhtä lukuun ottamatta auringon paahtamalla kentällä.
”Roope onko kaikki ok? Tuutko pelaamaan”, joku huudahtaa.
”Joo on. En mä tänään jaksa”, virnistää joukkueen kapteeni Roope Autio.
Autio, 26, istuu puisessa katsomossa jalassaan lenkkitossut, ei nappulakenkiä. Pari päivää aikaisemmin mies sai puujalan, eikä halua ottaa loukkaantumisriskiä.
Autio ei ole oikeasti jalkapalloilija. Hän on yrittäjä.
Yhteisöllisyys, voittaminen ja intohimo ovat sanat, joihin Roope Autio tiivistää jalkapallon herättämät tunteet.
Roope Aution ja Osku Partosen katseet ovat tiukasti pallossa. Joukkue harjoittelee kulmapotkuja.
Järvenpään Palloseura pelaa Kakkosessa, Suomen miesten jalkapallon kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Toisin sanoen divarissa.
Pelaajilla kuluu jalkapallon parissa aikaa osa-aikatyön verran: useita kymmeniä tunteja viikossa. Joukkueella on puolentoista tunnin pituisia harjoituksia neljä kertaa viikossa ja otteluita kauden aikana 27.
Kahta, myös valmentajana toimivaa pelaajaa lukuun ottamatta kukaan ei saa palkkaa, korkeintaan kulukorvauksia ja varusteita.
Kentällä kirmailevat pelaajat ovat pitkän päivän tehneitä myyjiä, opiskelijoita ja varastomiehiä. Jalkapallon ulkopuolella on lapsia, uria ja unelmia – samanlaisia asioita kuin kaikilla muillakin.
Katsomossa sininen verryttelypuku päällään istuva Autio on omistajana liikuntakeskuksessa, joka tarjoaa palveluita lapsille ja seniorikansalaisille.
Mikä tähän kaikkeen motivoi?
”Tietenkin joukkuekaverit ja laji. Sitten on tämä koko sosiaalinen yhteisö, johon kuuluu pelaajat ja älytön määrä taustahenkilöitä”, Autio pohtii.
”Tämä on yksi iso perhe.”
Autiolle jalkapallo on elämäntapa. Hän koski ensimmäisen kerran palloon 3-vuotiaana mökillä, jossa isoäiti oli tehnyt pellolle oman kentän.
JäPSissä Autio on pelannut niin pitkään kuin muistaa. Useimmat ystävistäkin ovat joskus olleet joukkuetovereita. Ilman jalkapalloa hän ei osaa elää.
”Kun oli kremppaa polvien kanssa, eikä päässyt pelaamaan tai treenaamaan, niin pinna oli kireällä. Nyt, kun on päässyt pelaamaan eläminen on paljon helpompaa, vaikka tämä viekin paljon aikaa.”
”Nyt mietitään hetki, minne pallo tuli”, huudahtaa JäPSin päävalmentaja Jukka Korhonen.
Joukkue harjoittelee vapaapotkuja. Joni ”Nortti” Norring on juuri potkaissut unelmien pallon, yhden tuhannesta, jonka oma hyökkääjä viimeisteli verkon perukoille kantapäällään.
Norring tarkkailee maalin lähettyvillä huitovaa valmentajaansa. Tavallaan hän kuuntelee, mutta oikeasti ei.
”Okei nyt ei pidä antaa nousta päähän”, Norring hirnahtaa ääneen.
Hän asettaa pallon uudestaan oikealle kohdalle. Valmistautuu ja pyrähtää juoksuun. Potku osuu, mutta pallo lennähtää reilusti ohi tarkoitetusta paikasta.
”Annoin nousta päähän, ei hemmetti.”
Taustalta kuuluu naurua. Joukkuekaverit heittävät huulta ja Norring nauraa mukana.
Perään muutama kulmapotku, muutama rangaistuspotku ja muutama hetki hengähdystä. Sitten muutama hetki pienpeliä ja pian harjoitukset jo loppuvatkin.
Mutta hetkinen, paikallahan on poliisi.
Pukukoppi on olennainen osa pelaamista. Se on koti ja turvasatama. Altti Mäkinen ja Jori Norring.
Hedi Khayat tähtää urallaan huipulle. JäPS on hänelle ponnahduslauta, mutta kuitenkin olennainen osa elämää.
Tosin konstaapeli, JäPSin maalivahti Altti Mäkinen, 28, on ollut seurassa jo kuusi kautta.
Mäkinen työskentelee poliisina tutkinnan puolella. Virka-aika on kahdeksasta neljään, joten harjoituksiin ja peleihin osallistuminen onnistuu ongelmitta.
”Kai tähän uhraa niin paljon aikaa, koska kokee saavansa jotain. Monelle se on se, että on pelannut koko ikänsä ja on vaikea kuvitella elämistä ilman”, Mäkinen pohtii.
Liittyy yhtälöön paljon muutakin kuin pelaaminen. Koppielämä ja vitsien murjominen, yhteisöllisyys ja ystävät.
Ja ennen kaikkea voittaminen.
”Voiton jälkeistä fiilistä ei saa mistään muualta. Kun on voittanut tiukan matsin ja lisäksi joukkue sekä itse on pelannut hyvin”, Mäkinen kertoo
”Kun menee päin mäntyä ja tulee tappioita, niin se koettelee jaksamista. Otettiin juuri äsken kuusi peliä turpaan ja se painoi väkisinkin mieltä alaspäin.”
Tummina hetkinä myös ajatus lopettamisesta voi hiipiä mieleen.
Mäkinen kertoo, että osa vanhemmista joukkuetovereista lopetti uransa viime kauteen. Taustalla oli perheellisyyttä ja muita syitä, päällimmäisenä kuitenkin aika.
”Siviiliduunia ei voi lopettaa ja perhe on tärkeä. Jos on ajallisesti pakko karsia, niin se on vapaa-ajan harrastus.”
Osku Partonen on juuri riistänyt pallon ja rynnistää kohti vastustajan maalia. Hedi Khayat seuraa taustalla.
Pelipäivä. Ryhmä sinisiin kaulahuiveihin sonnustautuneita miehiä odottelee pääsyä porteista sisään.
”Saako olla”, kysyy lipunmyyjä ja tarjoaa otteluohjelmaa.
”Joo mulle kelpaa aina”, yksi sinihuivisista kannattajista vastaa.
Kannattajat ovat ”Puuhökkelin poikia”, osa JäPSin virallista kannatusryhmää. He eivät suuntaa pääkatsomoon, vaan kentän toisella puolella olevalle nurmirinteelle – Aurinkokatsomoon.
Oikeassa katsomossa aurinko porottaa niskaan, mutta Aurinkokatsomossa se lämmittää suoraan kohti.
Joukkue verryttelee jo kentällä. Pelaajat pomppivat, syöttelevät ja naureskelevat. Tämä on monelle viikon paras päivä.
Kentän laidalla kuusi miestä pallottelee pienessä ringissä. Keskellä on Toni Karlsson, 34, hänen tehtävänään on riistää pallo muilta pois.
Karlssonilla on yllään onnenamuletti.
Viisitoista vuotta vanhat säärisuojat. Paikkaillut ja nykymittapuulla isot. Karlsson on käyttänyt niitä jokaisessa harjoituksessa ja ottelussa sen jälkeen, kun täytti 20.
Karlsson naurahtaa, että jos suojat joskus hajoavat, päättynee hänen uransa siihen.
Karlsson työskentelee konsultointiyrityksessä henkilöstöpalvelun puolella. Jalkapallo on pelkkä harrastus, haaveet ammattilaisuudesta karisivat jo yläasteella.
Paikalliskamppailussa tunnelma on kuitenkin kuin pääsarjassa. Keskuskentälle on pakkautunut yleisöä yhteensä noin 560 henkeä. Se sytyttää.
”Tulosten kannalta ei halua hävitä oman yleisön edessä. Kyllä se antaa viimeisen silauksen motivaatioon”, Karlsson sanoo.
Karlssonin suhde lajiin on ollut aikoinaan hyvin intohimoinen, mutta nykyisin käytännönläheinen. Mies on pelannut jalkapalloa lähes 30 vuotta. Viheriöt ovat suuri osa elämää ja persoonallisuutta.
Tunne, joka on kannustanut pelaamaan jalkapalloa vuodesta toiseen on onnistuminen yhdessä. Välillä on tullut huonoja hetkiä, mutta niistäkin on puskettu joukkueena läpi.
Kuitenkin, lukemattomia tunteja ja vuosia. Jalkapallo on takuulla vienyt jotain muutakin kuin aikaa. Etenemismahdollisuuksia uralla tai parisuhteita?
”En koe, että olisi vienyt mitään. On antanut älyttömästi: hyviä fiiliksiä, mukavia tyyppejä ja onnistumisen tunteita.”
Nyt Karlssonin ja muun joukkueen on kuitenkin aika siirtyä koppiin. Ottelu alkaisi pian.
Ihmiset odottelevat katsomossa ja mutustavat makkaraa. Kaiuttimista kaikuu Lapinlahden lintujen kappale. Joku käy virtsaamassa katsomon takana.
Tunnelma vaihtopenkillä oli toisella puoliajalla odottava. Katseet seuraavat PKKU:n rakennellessa hyökkäystä.
Puuhökkelin pojat kannustivat JäPSiä täysin palkein. Keskuskenttä ei hiljentynyt ottelun aikana hetkeksikään, siitä kannatusryhmä piti huolen.
”Hei onko toi meidän pallo”, joku huudahtaa vaihtopenkiltä.
Yksinäinen pallo vierii hitaasti kohti kenttää. Se on pujahtanut omille teilleen pallopussista, joka makaa vaihtopenkin edessä.
Huoltaja Pentti Leipäjoki havahtuu, nousee ylös, nappaa pallon kainaloonsa ja naureskelee.
Käynnissä on toinen puoliaika ja JäPS johtaa PKKU:ta 2-0. Joukkue on dominoinut peliä, jättänyt vastustajansa tyystin kylmäksi.
”Hei me tultiin tsiigaa, nouse jäppärä liigaan niin hökkelipojat innostuu liikaa”, kaikuu Aurinkokatsomosta kannatusryhmän suusta.
Katseet vaihtopenkillä ovat johtoasemasta huolimatta jännittyneitä. Ottelussa on valtavasti tunteita pelissä.
Pian pelin toisen maalin kaukolaukauksella iskenyt, Tuomo ”Eepi” Huusko, 37, lönkyttelee vaihtoon. Joukkuekaverit ja taustajoukot kehuvat miestä. Huusko käy heittämässä kaikille ylävitoset.
”Nyt olisi nuuska kova sana”, Huusko hihkaisee.
Joku lähettyvillä ryhtyy kaivelemaan laukkuaan, mutta turhaan.
”Mulla on ainoastaan näitä vitamiinijuttuja”, kaivelija vastaa hetken päästä.
Kello tikittää kohti peliajan loppua. Hetki vielä, hetki vielä, hetki vielä.
Ja sitten vihellys. Ottelu on päättynyt.
Riemu pääsee ylimmilleen: vaihtopenkki räjähtää hihkuen ylös, kentällä pelaajat halailevat toisiaan. Pian joukkue kerääntyy kaareen kietoen kädet toistensa ympärille.
Voittaminen tuntuu hyvältä, ansaitulta.
”Eepi huikeata, kyllä mun mielestä olisi pitänyt olla man of the match”, joukkueen manageri Peter Osipow huudahtaa Huuskolle pukukoppien edessä.
Huusko naureskelee. Hänen viimeisimmästä maalistaan sarjaottelussa on vierähtänyt tovi, joidenkin mukaan 30 vuotta, joidenkin mukaan muutama kausi.
Joka tapauksessa maali ja voitto maistuu makealta.
”Kyllä derbyvoitto nostaa motivaatiota. Sen takia pelataan ja treenataan, että voitetaan”, Huusko sanoo.
Hedi Khayat, 22, yksi joukkueen nuorimmista jakaa näkemyksen paikallisottelun ja voittamisen merkityksestä.
”Kun oli tuo hirveä tappioputki, alkoi masentamaan ja miettimään, että miksi mä teen tätä. Mutta kyllä aina on usko siihen hommaan, että asiat kääntyvät vielä paremmiksi.”
Oikeasti Khayat tekee tätä, koska haluaa pelata jalkapalloa yhä vain paremmalla tasolla. Hän tavoittelee uraa ammattilaisjalkapalloilijana.
Mutta nyt Khayat pujahtaa koppiin. Edessä on saunailta. Joukkue aikoo suunnata yhdessä Järvenpään yöhön.
Saunan lämmittäminen ei tosin ole mitään erikoista. Pelaajat käyvät jokaisten harjoitusten ja kotiotteluiden jälkeen löylyillä omassa pukukopissaan.
Kopin keltaisissa seinissä on raapustuksia. Yhdellä penkillä tönöttää ilmanvaihtolaite ja keskellä koppia on toinen penkki, jossa moni pelaaja on tarinan mukaan viettänyt yönsä pitkäksi venyneiden iltojen päätteeksi.
Koppi on lähes tyhjä, suurin osa on yhä saunan puolella.
Kapteeni Autio istuu pyyhe päällään, nojaa taaksepäin ja tuijottaa katon rajaan. Seinän takaa kuuluu naurua.
”Kyllä tää tuntuu hyvältä”, Autio huokaisee.
