Armeijan suurimpia (ja useimmin toisteltuja) viisauksia on, että ”kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen”. Vähintään Donald Trumpin ensimmäisestä presidenttikaudesta lähtien puhe yhteiskunnan polarisaatiosta, eli ääripäiden kulkeutumisesta toisistaan kauemmaksi, on ollut yhteiskunnallisen keskustelun vakioaihe. Koska syyllisenä on pidetty feministejä ja isänmaan myyviä uuskommunisteja, koska pikimustia porvareita ja leijonakorua pitäviä punaniskoja. Syy on aina vastapuolessa, eikä koskaan itsessä ja omissa aatteissa. Keskustelun kuplautumisesta tuntuu olevan huolissaan kuitenkin jokainen.
Tuvassa vastaan tulee niin monta hienoa ja huonoa persoonaa, että siviilissä vastaavaa tuskin jaksaisi katsella. Mutta armeijassa on pakko. Pois ei voi lähteä, vaikka alapunkassa majailisi täysin omaa arvomaailmaa tai älyllistä tasoa loukkaava varusveijari. Sotaväen ja suomalaisen yhteiskunnan kauneus löytyy siitä, että tavoitteena on suojella yhteiskuntaa, jossa meistä jokaisella on oikeus sanoa sanottavansa ja osallistua päätöksentekoon. Olipa sitten kuinka typerä tahansa.
Entisiä, säyseämpiä aikoja muistelevat taitavat kaivata aikaan, jolloin mielipiteitä oli vain yksi kerrallaan. Ajatus menee jotakuinkin niin, että 1970-luvulla jokainen kannatti Neuvostoliiton kenkien nuolemista ja jatkosodassa koko kansa seisoi Hitlerin lebensraumin takana. Olisiko kuitenkin ollut niin, että valtiojohtoinen tai omaehtoinen sensuuri vain hiljensi ikävät soraäänet? Polarisaatiota huolestuttavampaa on usein polarisaation puute. Näkyvä erimielisyys on merkki siitä, että ihmiset ylipäätään ajattelevat. Joskus omasta mielestä myös väärin.
Kesällä sorvatun käännytyslain käsittely toi esille suomalaisten karsastuksen ristiriitaisuutta kohtaan – molemmilla puolilla politiikan kenttää. Ei Suomesta oikeusvaltion irvikuvaa tullut, mutta ei myöskään poliittisesti heikkoa ja riitaista valtiota. Täysin toinen kysymys on, millä perusteilla käännytyslakia vastaan äänestettiin. Kuitenkaan se, että joku ylipäätään ei nähnyt lain arvoa, ei riitä perusteeksi.
“Varusmiespalveluksen siedätyshoito itseään ympäröiviin idiootteihin on oppi, joka kannattaa lipastaa siviiliinkin.”
Kansakunta hyötyisi sen oivaltamisesta, että eriävien mielipiteiden sietäminen on avain vapaaseen, menestyvään ja vahvaan yhteiskuntaan. Suomalaiset rakastavat ”jakautuneiden” Yhdysvaltojen ja Ranskan parjaamista. Jostain syystä muun muassa näiden maiden taloudellinen tilanne on silti meitä parempi. Nyökkäilykulttuuri näivettää keskustelua ja hautaa hiljaisuuteen alla piilevät kiistat. Historiallisesti näkyvä erimielisyys on voittanut aina teennäisen yhtenäisyyden. Ennen pitkää kätketty viha purkautuu väkivaltana.
Varusmiespalveluksen siedätyshoito itseään ympäröiviin idiootteihin on oppi, joka kannattaa lipastaa siviiliinkin. Muiden ajatuksia ei ole tarpeen pitää hyvinä tai hyväksyä sellaisenaan. Sen sijaan niihin on suhtauduttava maltilla. Kaikkien päätä ei voi kääntää, eikä jokaista aivopestä. Kaikkien kanssa on kuitenkin voitava asioida kaupassa, tehtävä töitä, tarvittaessa taistella. Taistella sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa voin olla erilainen ääliö, kuin ystäväni.
Santeri Saarinen on Varusmies-lehden päätoimittaja ja kannattaa yhteiskuntaa, jossa ei pelätä erimielisyyksiä.
