Varusmiespalvelus on Mannisesta hyvä mahdollisuus oppia uutta ja kokeilla elää hetken erilaista elämää.
Kesällä 2010 Tommi Manninen oli monille suomalaisille tutussa tilanteessa; niin sanotusti jännän äärellä, kun varusmiespalveluksen aika koitti. Hän oli valmistunut ylioppilaaksi menneenä talvena ja viettänyt keväällä puolikkaan välivuoden, joten ajoitus intille tuntui silloin hyvältä.
Motivaatiokin oli kohdillaan, mutta helppoa armeijan aloittaminen ei Mannisesta silti ollut.
– Peruskoulutuskauden kiireessä otettiin kyllä kaikki luulot pois. Oli aluksi aika järkyttynyt olo siitä, että tätäkö tämä on, Manninen naurahtaa menneitä muistellen.
Suuresta muutoksesta huolimatta Manninen oli päättänyt, että heittäytyisi hommaan täysillä ja yrittäisi olla ”noheva”. Hän ajatteli, että ajasta armeijassa kannattaa ottaa kaikki hyöty irti. Ja niin hän parhaansa mukaan tekikin.
– Olin päättänyt olla intissä vuoden, ja ettei se olisi millään tavalla hukkaan heitettyä aikaa. Sain sekä johtajakoulutuksen että C-ajokortin.
”Joukossa on voimaa”
Sisällöntekijänä ja yrittäjänä tunnettu Manninen esiintyy paljon yksin, mutta intissä tilanne oli toinen. Hänelle oli tärkeä olla armeijassa osa yksikön toimintaa eikä nousta yksin esille.
– Porukassa tekeminen oli minulle helppoa ja kivaa. Puolustusvoimat onkin edustanut minulle aina palveluksessa sekä reservissä sitä, että joukossa on voimaa.
Tiiviissä ryhmässä toimiminen voi olla kuormittavaa. Säkylän 1. jääkärikomppaniassa, Suomen kansainvälisissä valmiusjoukoissa, ollessaan varusmies Manninen näki asian kuitenkin toisin. Hän piti siitä, että mentiin ja tehtiin yhdessä, ja saikin palveluksesta useita pitkäaikaisia ystäviä.
Monipuolista verkostoitumista armeijassa edesautti osaltaan Mannisen mukaan SKVJ-linjalle yleinen tapa sekoittaa tupia ja joukkueita palveluksen aikana. Se oli hänestä toisaalta hyväksi, vaikka pakan sekoittuminen silloin, kun oli juuri tutustunut kunnolla ensimmäisiin tupakavereihin hyvin, ei mieluista muutoksen hetkellä ollutkaan.
– Armeija on nuoren elämässä sekä ajallisesti että ympäristöllisesti psykologisesti otollista aikaa, kun kaikki tekevät tavallaan samaa juttua. Tutustuin parhaiten 10 äijän porukkaan p-kauden tuvassa ja myöhemmin myös C-kuskien porukkaan. Olimme tiiviisti yhdessä, koska koulutukseen kuului kaiken aliupseerikurssilla vaadittavan lisäksi vielä Suomen tieliikennelain edellyttämä oppimäärä C-korttia varten. Kävin hiljattain moikkaamassa yhtä kuskikaveriakin hänen saatua lapsen, itsekin isäksi tänä vuonna tullut Manninen kertoo.
Odotukset armeijasta vastasivat todellisuutta
Kiinnostus hakea Suomen kansainvälisiin valmiusjoukkoihin (SKVJ) tuli Mannisen mukaan ystävän inspiroimana. Ensimmäisellä hakukerralla joukkoihin pääsy jäi hänellä pisteistä vajaaksi, mutta toisella kerralla lykästi.
– Tykkäsin pelata Counter-Strikea ja ajattelin, että SKVJ:n kautta pääsisi helpoiten ulkomaan komennukselle tai töihin armeijaan niin halutessa, Manninen perustelee.
Odotukset armeijasta vastasivat Mannisesta lopulta melko hyvin todellisuutta, koska hän oli kuullut intistä paljon kavereiltaan. Mannisen lukio-opiskelu oli pitkittynyt vaihto-oppilaskokemuksen johdosta, joten osa hänen koulukavereistaan oli juuri suorittanut palveluksen, kun Mannisen koettelemus alkoi.
Koska Suomen kansainvälisiin valmiusjoukkoihin pitää erikseen hakea ja uusi saapumiserä aloittaa aina vain kesäisin, ei siellä tule johtajakoulutuksen jälkeen uusia alokkaita koulutettavaksi. Joukko toimii siis käytännössä vertaisjohtajina.
Mannisen tavoitteen olla noheva voi varmaankin sanoa toteutuneen, kun ottaa huomioon hänen ylentyneen kersantiksi komppanian ensimmäisten joukossa. Lisäksi hänelle avautui palveluksessa mahdollisuus saada hieman lisää vastuuta.
– Taisi tulla tehtyä jotain oikein, kun sain hypätä joukkueen varajohtajana toimineen kokelaan kenkiin. Myös ylennys kersantiksi kahdeksan ensimmäisen joukossa kaikista 180:sta alikersantista tuntui kieltämättä isolta onnistumiselta.
Intti opetti arvostamaan vapauksia siviilissä
Manninen muistelee aikaa intissä mielellään. Hän ei ihan allekirjoita vanhaa sanontaa ”armeija tekee pojista miehiä”, mutta kokee sen antavan kuitenkin ryhtiä tietyllä tavalla.
– Armeijassa oli kiva kokeilla hetken tosi erilaista elämää. Se antoi koulun jälkeen tiukan rakenteen arkeen, kun tuli herättyä ja tehtyä kaikki toisten käskyttämänä.
Manninen piti intissä kaiken uuden kokeilusta. Hän nostaa hyväksi esimerkiksi ampumaharjoittelun, jota on sittemmin tehnyt reservissä vain harvakseltaan, noin kerran 3–5 vuodessa. Palveluksessa Manninen ehti sen sijaan tottua kaikkeen rynnäkkökivääristä pistooliin ja haulikosta kranaattikonekivääriin.
Silti intissä oppi Mannisesta ennen kaikkea arvostamaan kaikkia niitä monia vapauksia, joita siviilissä on.
– Suomessa isoimpia asioita ovat juuri yksilön vapaudet sekä maanpuolustusvelvollisuus.
Suunnistus ei sujunut
Manninen kertoo armeijamuistojen kulmien pyöristyneen vuosien varrella, sillä pelkkää onnistumista ja lystiä ei intti toki hänelle ollut – kuten tuskin kenellekään. Varsinkin suunnistaminen oli hänelle varusmiespalveluksessa vaikeaa.
– Suunnistamisesta ei tullut mitään. Kerrankin saimme suunnistaa jonkin puuttuvan suorituksen ihan rauhassa illalla, mutta olin silti noin 45 minuuttia myöhässä jostain peräti kolmen tunnin aikarajasta. Enkä edes löytänyt kaikkia rasteja! Nykyään taito on hallussa, pian eräoppaaksi valmistuva Manninen vakuuttaa hymähtäen.
Vaikeissa hetkissä, kuten suunnistaessa tai keskellä yötä harjoitukseen lähtiessä, piti parhaansa tsempanneen Mannisenkin kaivaa hetken motivaatiota kohdalleen. Mikään tehtävä ei tuntunut hänestä kuitenkaan niin vaikealta kuin se, jos koki epäonnistuneensa.
– Muistan vieläkin miten paljon hapotti ja gonahdin, kun olimme marssineet yöllä monta kilometriä väärään suuntaan sopimussotilaiden johdolla. Mutta sitähän se intti myös on, että porukalla tehdään myös virheitä ja epäonnistumisia, Manninen toteaa muistelematta mitään kuitenkaan pahalla.
Vaikeiden hetkien yli kohoaa muistoissa nopeasti ne hauskimmat hetket ja suurimmat onnistumiset. Manninen kertoo saaneensa intissä esimerkiksi kytevän maastopalon sammutettua ja päässeensä lentämään kahdesti.
Lentomatka koitti, kun komppania osallistui erääseen harjoitukseen Liettuassa. Osa varusmiehistä sai lentää toiseen suuntaan ja matkata toiseen suuntaan vuorostaan junalla. Manninen oli ollut sinne päin lentävien joukossa, mutta sai lopulta lentolipun myös kotiin.
– Muistan, miten junalla harjoitukseen menneet pelottelivat meitä paluumatkasta hikisessä junassa, jossa ei ilmastointi pelittänyt eikä sillä ehtisi juhannukseksi lomille toisin kuin lentämällä. Ajatuskin hapotti harjoituksen päätteeksi, mutta lopulta sain lentää myös takaisin, kun lennolla oli ylimääräinen paikka. Ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kun eräs yliluutnantti kysyi leirissä, että haluaako kersantti Manninen ehtiä juhannukseksi kotiin.
”Sää on varustautumiskysymys”
Luonnossa liikkuminen on ollut Manniselle aina ominaista, ja hän kuvailee itseään nykyään oikein eräjormaksi.
– Into kouluttautua eräoppaaksi lähti siitä, kun halusin saada rakkaaseen eräharrastukseen ammattimaisempaa otetta. Tämä tuo rikkautta omaan tekemiseen, vaikka en ainakaan heti aio pitää omia eräopastuksia, Manninen selventää.
Hän käy luonnossa viikoittain niin vapaa-ajan kuin nykyään työnsäkin puolesta, sillä Manninen tekee paljon sisältöä somealustoilleen myös ”metsäkokkina”. Sää on hänestä varustautumiskysymys.
– Suomen sääolosuhteisiin tulee tosin suhtautua kunnioittavasti ja ymmärtää, ettei pitkälle vaellusretkelle voi lähteä ihan samalla kevyellä varustuksella kuin lähimetsässä käydessä. Mutta kun rakentaa omaa luontosuhdetta ja varustautuu asianmukaisesti, ulkona voi ja kannattaakin liikkua ympärivuotisesti.
Vauvan kanssa pitkät seikkailut ovat saaneet vielä odottaa, mutta Mannisen mielestä kaikki retket perheen kesken tuntuvat isoilta voitoilta. Mies on itse syntynyt isänsä porotilalle Sodankylään, ja toivoo lapsensakin saavan nauttia etelän lisäksi Lapin maisemista.
Suunnistuksen haasteet armeijassa ovat tosiaankin muistoja vain.
– Koulun myötä tuli tehtyä viikonkin mittainen vaellus Lapin erämaassa. Eräoppaaksi valmistuminen on enää kiinni käytännössä viimeisestä näytöstä ja joistain lajitunnistuksista, Manninen kertoo.
Palvelusta vastaan ei kannata Mannisesta taistella
Sanotaan, että inttimuistoja tulee vaihdettua vuosien ja vuosikymmentenkin päästä, ja varusmiespalvelus on tietyllä tavalla sukupolvikokemus. Manninen on itse päässyt haastattelun lisäksi puimaan omaa armeija-aikaa muun muassa serkkujen ja pikkuveljien kanssa.
Nuorin Mannisen veljistä on intissä itse asiassa haastattelun hetkellä, ja terveiset lähtee Upinniemen suuntaan.
– Olen sanonut kaikille, että inttiin kannattaa mennä. Siellä ei tarvitse olla puolta vuotta pidempää tai tehdä siitä uraa itselleen, mutta palveluksesta kannattaa ottaa ilo irti. Lyhinkin palvelusaika on pitkä aika, jos miettii joka päivä aamusta iltaan, että vittu mitä paskaa.
Mannisesta armeijaan ei tarvitse lähteä suurin suunnitelmin vaan ennemmin avoimin mielin.
– Intissä pärjää, vaikka ajattelisi alkuun, ettei osaa mitään. Sen sijaan suurimman kolauksen kokevat he, jotka ajattelevat omaavansa inttiin supervoimat siviilistä parikymppisinä.
Tommi Manninen:
- Sotilasarvo: Kersantti
- Saapumiserä: 2/10
- Joukko-osasto: Porin prikaati, Säkylä
- Joukkue: 1. jääkärikomppania (SKVJ)
- Palvelustehtävä: Joukkueenvarajohtaja, panssariajoneuvon kuljettaja
Teksti: Saana Sjöblom-Hasselblatt
Kuvat: Haastateltavan kotialbum
