Helsingin kaupunginteatterissa nähdään syksyllä suomalaisesta ammattisotilaasta Aleksi Lysanderista kertova näytelmä, joka tarjoaa katsojille todenmukaisen kuvan sodasta.
Ammattisotilas Aleksi Lysander koki sodan tavalla, jota harva voi ymmärtää. Hän taisteli Ranskan muukalaislegioonassa ja palveli useissa Afrikan maissa ja Afganistanissa. Vuonna 2022 Aleksi lähti vapaaehtoisena sotimaan Ukrainaan, jossa hän myös menehtyi joulukuussa 2024.
Kirjailija Tuomas Kyrö kirjoitti Aleksin elämästä tietokirjan Aleksi Suomesta, jonka pohjalta syntyi Ari-Pekka Lahden sovittamana näytelmä, joka pyörii Helsingin kaupunginteatterissa vuoden loppuun asti. Lahti kävi muun muassa kuuntelemassa Aleksin luentoa.
Näytelmän ohjaaja Tuomas Rinta-Panttila tapasi Aleksin useamman kerran.
– Sota tulee meitä lähelle, monestakin paikasta. Uutisista ja erilaisista taideteoksista, mutta usein katsomme sitä ikään kuin ulkopuolelta. Tässä teoksessa kuullaan sodan kokeneen ihmisen henkilökohtainen kokemus. Se on aika kouraisevaa kuunneltavaa, Rinta-Panttila toteaa Helsingin kaupunginteatterin avajaisissa 20.8.
Näytelmässä Aleksia näyttelevät Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen.
Vangitseva teksti
Näytelmässä keskitytään siihen, miten sota runtelee ihmisen henkistä puolta ja millaisia traumoja sodasta jää. Varsinaista sotimista näyttämöllä ei nähdä.
Tarinan kertojina Känkänen ja Kabanga pitävät yleisön perillä näytelmän tapahtumista. Näytelmätekstin tutkiminen yhdessä muiden kanssa näyttämöllä on valmistanut Känkästä rooliin.
– Vähän olen kuunnellut ja katsonut Aleksin haastatteluja, mutta en siinä mielessä, että haluaisin näytellä Aleksia sellaisena kuin hän on, Känkänen kertoo.
Hänen mukaansa tärkeintä ei ole tuoda esille sitä, miten Aleksi puhuu ja millainen ihminen hän on.
– Se ei ole se pääpointti vaan se kokemus ja trauma. Miten tappaminen vaikuttaa ihmiseen. Se rikkoo ihmisen, Känkänen toteaa.
Kabanga puolestaan löytää Aleksin tarinasta samaistuttavia piirteitä.
– Tajusin jo keväällä, kun harjoittelimme tätä kuukauden pari, että Aleksin lapsuus ja nuoruus koskettivat. Kaikki, mitä hän on kokenut rasismista, kiusaamisesta ja identiteettikysymyksistä. Ne olivat todella lähellä omaa kokemusta, Kabanga kertoo.
Mitä syvemmälle näytelmässä mentiin ja mitä enemmän kohtauksia tehtiin, sitä enemmän teos alkoi painaa Kabangaa.
– En ole aiemmin näytellyt teoksessa, joka kertoo henkilöstä, joka on ollut elossa vuosi ennen kuin aloin näyttelemään häntä, Kabanga kertoo
Näytelmään valmistautuminen on vaatinut Kabangalta itsensä “poistamista” tekstistä. Hän lähestyy tekstiä enemmän siitä näkökulmasta, että kyseessä on nimenomaan Aleksin tarina.
– Minä vain kerron ihmisille, mitä tämä ihminen on kokenut. Teksti on vangitseva ja pakottaa miettimään. Esimerkiksi se, miten Aleksi puhuu omasta PTSD-hetkestään – hän on sanoittanut sen hyvin.
PTSD eli traumaperäinen stressihäiriö voi Terveyskirjaston mukaan kehittyä järkyttävän tai pelottavan kokemuksen seurauksena. Esimerkiksi Yhdysvaltain veteraaniasiain ministeriön (VA) mukaan 29 prosenttia Irakissa ja Afganistanissa taistelleista veteraaneista kärsii jossain vaiheessa elämäänsä traumaperäisestä stressihäiriöstä.
Sodan raakuus koskettaa läheltä
Aleksin tarina ei ole kevyttä luettavaa, ja se on ollut raskas myös näyttelijöille. Kabangalle on ollut vaikeaa ymmärtää Aleksin tekoja ja hänen näkökulmaansa sotaan.
– Minun ja Aleksin näkökulma sodasta on erilainen. En missään nimessä haluaisi mennä ikinä minnekään sotimaan. Hän on kuitenkin tehnyt tietoisen ammatinvalinnan, Kabanga sanoo.
Hänen mukaansa Aleksi on tehnyt jotain, mihin moni ei uskaltaisi ryhtyä – taistella ja kuolla toisen maan vapauden puolesta.
Känkäsen mukaan Aleksin näytteleminen on tuonut tietynlaista raskautta omaan elämään.
– Esimerkiksi kun pitää näytellä kohtausta, missä kerrotaan, että ympärillä näkyy lasten ruumiita, hän toteaa.
Känkäsen mukaan tällaisessa tilanteessa pitää etäännyttää itsensä, jotta kohtaus ei käy liian raskaaksi. Samalla on kuitenkin tehtävä kohtaus aidon tuntuiseksi.
– Aivot stressaantuvat ja se reaktio tulee kehoon. Jos pitää näytellä raivoamista, itkemistä tai mielen hajoamista, niin fyysistä tekemistä ei voi erottaa psyykkisestä, hän toteaa.
Känkänen muistuttaa, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus – mieli ja ruumis ovat yhteydessä toisiinsa.
Huumorista vastapainoa synkkyydelle
– Meillä on onneksi ollut yllättävän hauskaa näytelmän harjoituksissa. Mitä synkempi aihe, sitä enemmän vitsejä, Känkänen toteaa.
Raskaita aiheita käsiteltäessä näyttelijät ovat löytäneet huumorista tarvittavan vastapainon.
– Kun teimme ensimmäisen läpimenon kevään harjoitusten jälkeen, tuli silloin vasta olo, että huh – tämähän on aikamoinen setti, Känkänen sanoo.
He ovat harjoitelleet kohtauksen kerrallaan ja heittäneet huumoria niiden välissä. Läpimenossa tasapainottava huumori jäi kuitenkin pois.
Kesken haastattelun Kabanga ja Känkänen havahtuvat siihen, että syksyn myötä saapuu tietynlainen harmaus.
– En muuten edes miettinyt tuota, että pimeys laskeutuu, Kabanga pohtii.
Känkänen vitsailee, että teatterilta pitäisi pyytää kylpyläloma tai terapeutti palautumisen tueksi.
Sodan viihteellistäminen ja outo ajattelutapa
Aleksi lähti 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan taistelemaan. Hän palveli useissa Afrikan maissa ja Afganistanissa. Hän suoritti myös suomalaisen asepalveluksen Sodankylän Jääkäriprikaatissa.
Myös Kabanga ja Känkänen ovat suorittaneet asepalveluksen. Kabanga astui palvelukseen Vekaranjärvellä vuonna 2013 ja kotiutui vänrikkinä. Känkänen puolestaan suoritti puolen vuoden palveluksen Niinisalossa vuonna 2008 ja kotiutui tykkimiehenä.
Molemmilla on sekä hyviä että huonoja muistoja inttiajoilta.
Kabanga kertoo, että asepalveluksessa, kun häntä käskettiin ampumaan kohdetta, hän ei ajatellut asiaa sen kummemmin. Nyt näytelmän myötä hän ja Känkänen ovat alkaneet pohtia, mitä jos oikeasti pitäisi ampua joku.
– Viikonloppuna oli sotapeli Battlefieldin avoin beta, ja pelasimme ystäväni kanssa mikin välityksellä sekä larppasimme sotaa. Tajusin siinä, että me ihmiset olemme outoja, sillä teemme tällaisesta aiheesta videopelejä, sarjoja ja elokuvia, Kabanga aloittaa.
Hänen mielestään kyse ei ole niinkään sodan glorifioinnista, vaan sen viihteellistämisestä.
– Suomessa on rajallinen määrä ihmisiä, jotka voivat sanoa tietävänsä, millaista sota on. Minä en voi sanoa mitään sellaista. Näytelmän ensimmäisen harjoituskauden aikana minulle syventyi inho sotaa kohtaan, Kabanga sanoo.
Kabanga nostaa esiin erään Känkäsen aiemmin mainitseman ajatuksen.
– Sota on sykli. Ne, jotka sen aloittavat, traumatisoituvat. Ja ne, jotka sen kokevat traumatisoituvat siitä myös. Sitten syntyy sukupolvi, jolla ei ole muuta kuin inhoa ja vihaa toista kansaa kohtaan. Ja niin sota alkaa tavallaan uudestaan, hän toteaa.
Kabangan mukaan Aleksin kanta siitä, että sota on väärin, on luettavissa rivien välistä. Esimerkiksi näytelmässä Aleksi sanoo, että sodassa on pelkkiä häviäjiä.
Toiveena keskustelu ja ymmärrys
– Haluaisin, että ihmiset alkaisivat lukea historian kirjoja. Meillä on niin paljon tietoa siitä, miten asiat ovat menneet väärin. Silti toistamme samaa sykliä. Toivon, että tämä teos herättää keskustelua siitä, mitä jos yrittäisimme katkaista tämän vihan syklin, Kabanga sanoo.
Känkäsellä on sama toive.
– Ideaalimaailmassa esityksen nähtyään kaikki ihmiset alkaisivat taikaiskusta tehdä kaikkensa sen eteen, ettei missään enää sodittaisi, hän toivoo.
Kabanga huomauttaa väliin, että sosiaalisessa mediassa on helppo valita, millaista sisältöä haluaa nähdä. Jos ei esimerkiksi halua altistua sodan tai konfliktien kuvastolle, sen voi ohittaa yhdellä pyyhkäisyllä.
Hänen mukaansa näytelmä tietyllä tavalla pakottaa ihmisen altistumaan sodan kauheuksille.
– Kun päätät ostaa lipun ja istut saliin, sinun on pakko kuunnella kaksi tuntia, kun me kerromme, kuinka hirveää sota on ja mitä se tekee ihmisille. Tämä pakottaa olemaan aiheen äärellä, Kabanga sanoo.
Känkänen ja Kabanga korostavat kuitenkin, että esitys ei traumatisoi katsojia.
– Vaikka aiheet ovat synkkiä, tämä on kuitenkin vain esitys. Tämä on turvallinen tila tutkia, mitä nämä aiheet herättävät itsessä ja hypätä toisen ihmisen saappaisiin. Se laajentaa maailmankuvaa edes hetkeksi, Känkänen toteaa.
Lisäksi hän toivoo, että näytelmä herättäisi keskustelua kiusaamisen ja rasismin seurauksista.
– En ymmärrä, miten tässä maailmassa ei vieläkään ymmärretä, että olemme kaikki samanlaisia ja samanarvoisia, Känkänen pohtii.
Kunnioitusta Aleksille
Känkänen ja Kabanga toivovat, että he pystyvät tuomaan omalla esiintymisellään kunnioitusta Aleksin muistolle.
He harmittelevat, etteivät ehtineet tavata Aleksia. Tapaaminen oli kylläkin suunnitteilla, mutta Aleksi menehtyi ensimmäisten lukuharjoitusten jälkeen. Hänen toiveensa oli, että näytelmä tehtäisiin.
Kysyn, mitä Känkänen ja Kabanga haluaisivat sanoa Aleksille, jos se olisi mahdollista.
– Olisinpa tavannut sinut ja voinut jutella vähän. Nähdä ja kuulla, millainen tyyppi olet, Känkänen aloittaa.
Kabanga kertoo, että kun hän luki Aleksista kertovaa kirjaa, hän sanoi kumppanilleen, että hänen on tarkoitus tavata tämä henkilö.
– Muistan, että minua pelotti jostain syystä ja jopa ahdisti tavata Aleksi. Sitten kuulin, että hän on poistunut keskuudestamme. En olisi toivonut, että se ahdistus ja pelko jäisi mieleeni, Kabanga jatkaa.
Hän uskoo, että olisi ymmärtänyt Aleksia paremmin, jos olisi saanut tavata hänet.
– Olisin halunnut nähdä sinut, jutella ja kätellä sinua. Toivottaa rohkeutta ja kiittää teoista, Kabanga osoittaa sanansa Aleksille.
Teksti: Soili Kalliokoski
Kuvat: Jussi Nukari, Anu Tamminen, Mitro Härkönen, Ilkka Saastamoinen
