8.7.2013: Palvelukseenastumispäivä. Mitä lähemmäs pääsin moottoritiellä liittymää numero 27, sitä enemmän minua jännitti.

Astuin palvelukseen Parolannummella panssariprikaatissa, kun olin 25-vuotias. Tiesin olevani noin viisi vuotta muita varusmiehiä vanhempi. Mietin, miten nuoret miehet suhtautuvat heitä vuosia vanhempaan naisalokkaaseen.

8.8.2013: Lihaskuntotesti. Taas jännittää riittääkö pisteet kuntotestistä johtajakoulutukseen asti.

8.9.2013: Cooper-testi. Sain omaa tulostani parannettua edellisestä testistä 300 metriä.

Minulle kävi nopeasti selväksi, että vaikka kuinka treenaan, en tule juoksemaan yhtä paljon tai punnertamaan enemmän kuin joukkueen kovakuntoisin mies. En, vaikka yritin pitää mielessä, että naiset pystyvät samoihin asioihin kuin miehet.

8.10.2013: Ihan pikkusen jännittää huominen RUK-ilmoitus!

Joukkuekaverini kieltäytyi kaivamasta kanssani poteroa, koska olen nainen. Jos tätä yhtä esimerkkiä ei lasketa, naiseudestani oli muodostunut ongelma vain itselleni. Huolehdin olenko todistanut olevani riittävän hyvä sotilaaksi ja johtajaksi. Se, että nainen menee inttiin, ei nimittäin lähtökohtaisesti tarkoita mitään. Naisten on lunastettava uskottavuutensa tekemällä enemmän kuin miehet.

8.11.2013: Karttalaukusta on muodostumassa RUK-tetsari.

8.12.2013: Väsymys on jatkuvaa. Onneksi kurssia ei ole jäljellä enää kuin kolme viikkoa.

RUK on intin raskain koulutus ja nämä päivät karsivat ihmisistä pois kaiken ylimääräisen – roolit, totutut toimintatavat ja ennakkoluulot. RUKissa erot miesten ja naisten välillä katosivat. Sen sijaan ikäero korostui. Siitä oli hyötyä. Sopeuduin intin ja arjen väliseen eroon helposti, ja pystyin tukemaan muita hankalina hetkinä. Saatoin ikäni takia myös välttyä varusmiesten seksistisiltä kommenteilta, vihjailuilta ja viesteiltä.

8.1.2014: Haminasta lähteminen tuntuu oudolta enkä tiedä uudesta palveluspaikastani mitään.

8.2.2014: Johtajatehtävissä en ehdi enää kirjoittaa joka päivä.

Haminasta siirryin Santahaminaan. Vaikka sukupuolten välinen ero oli kadonnut RUKissa ja ikäero korostunut positiiviseksi piirteeksi, kääntyivät kumpikin näistä ominaisuuksista minua vastaan johtotehtävissä. Uuden miehistöni edessä olin ylimielinen kokelaan nappuloiden, sukupuoleni ja ikäni takia. Asiaa ei helpottanut se, että en tiennyt mitään joukkueesta, jota minun oli määrä johtaa. Ensimmäisten viikkojen aikana sain aikaan varsinaisen paskamyrskyn.

Näihin viikkoihin kiteytyy kuitenkin intin parhaat kokemukset ja opetukset. Jouduin jälleen todistamaan olevani paikkani arvoinen – en naisena, vaan johtajana. Useita viikkoja kestäneen työn jälkeen miehistön ja minun välille kasvoi sellainen luottamus, jota en johtajakauteni alkuaikoina osannut toivoa.

8.6.2014: TJ11. Mitä osaisin enää kertoa tässä vaiheessa? Näissä kansissa on elämäni kuluneen vuoden ajalta. Se, mitä olin ja miksi muutuin.

Koko palvelukseni ajan pidin päiväkirjaa lähes jokaisen päivän ajan. Tuosta päiväkirjasta pystyn jälkikäteen paikantamaan sen päivän, jolloin gonahdin ja päivän, jona kaikki oli kuitenkin kaiken vaivan arvoista.

Vaikka sain intistä paljon hyvää, yksi palveluksestani seurannut parhaista asioista on ollut Varusmies-lehden päätoimittaminen. Tästä tehtävästä minun on nyt aika luopua, kun täytän 30 vuotta. Siksi tämä lehti onkin viimeinen minun alaisuudessani toimitettu Varusmies-lehti. Kiitos.

 

Hanna Tuulonen
Kirjoittaja pian tehtävästään väistyvä Varusmies-lehden päätoimittaja