Koukussa Pohjoiskalottiin
Poro odottaa bussipysäkillä, eikä lammas lopeta tuijottamista. Koskenlasku viilentää kultakuumetta ja kuningasrapu haastaa kädenvääntöön. Mitä muutakaan pohjoisen kalastusreissulla voisi tapahtua?
Pohjoiskalotti tarjoaa elämyksiä, oli mukana sitten kamera tai virveli.

Teksti ja kuvat Joona Kosloff

Kuusamon Juuman leirintäalue sijaitsee kauniilla paikalla aivan Kitkajoen vieressä. Kyseinen joki on tunnettu paitsi kalastuksesta myös koskenlaskusta. Villiin Reittiin (K-18) kuuluvat koskien vaikeusasteiden luokat III ja IV, jotka ovat turisteille sallituista haastavimpia. Vielä vaativimmissa koskissa kaatuminen johtaa todennäköiseen hengenvaaraan.

Koskenlaskun alkuun opas kouluttaa melojat pikaisesti ”ammattilaisiksi”. Tiimityö on tärkeää ja oikea melontaote auttaa huomattavasti koskessa liikkumisessa. On liikuttava joko virtausta nopeammin tai hitaammin. Muuten vesi kuljettaa veneen omille reiteilleen.

Kumivene on vahvaa kumia ja oppaana on parikymppinen rento mies. Saappaat tungetaan reunojen väliin, jolloin vesi yhdessä kumin kanssa aiheuttaa kitkan, eikä kyydistä putoa niin helposti.

GoPro päälle ja on aika viedä koskineitsyys. Kuuden hengen voimin edetään nopeasti, vaikka aallokko nousee veneeseen saakka. Lämmittelykosken aivan viimeinen aallokko kastelee kuitenkin etupenkin täysin. Kylmä vesi ei haittaa, sillä adrenaliini on lämmittämässä kehoa. Tärinä syntyy innostuksesta.

Seuraavat kosket ovat vielä vaikeampia. Myllykosken jälkeen melojat ovat jo täysin märkiä ja jäljellä on vielä IV-luokan Aallokkokoski. Rannalta katsottuna koski jylisee voimalla ja melkein huolestuttaa. Veneestä katsottuna kokemus on sama potenssiin kaksi. Mutta eteenpäin on melottava, vaikka kuinka arveluttaisi.

Kahden tunnin laskun jälkeen kasvoille muodostuu tahtomattakin hymy. Kokemus on uskomaton. Vastaavia tai parempia koskenlaskujokia ei Suomessa ole kovin montaa, jos yhtään.

Kuivattelun jälkeen yritetään poimia taimenia iltapalaksi, mutta turhaan. Tunnin kävelymatka vaihtelevissa maastonoloissa kumisaappaissa laskettaneen kuitenkin hyväksi treeniksi.

Kylmä vesi ei haittaa, sillä adrenaliini on lämmittämässä kehoa. Tärinä syntyy innostuksesta.

Elävät liikennevalot vaativat kuljettajalta erityistä valppautta.

Kullanhimo herää. Sodankylässä, reilut 300 kilometriä Kuusamosta pohjoiseen, sijaitsee pieni kylä nimeltään Tankavaara, joka tunnetaan vuosittaisista kullanhuuhdonnan SM-kisoista. Kultakylä näyttää koomisen stereotyyppiseltä villin lännen tomuiselta pikkukylältä. Opas puhuu englantia ja aurinko helottaa korkealla, joten kultakuume alkaa voimistua.

Vaskoolille mätetään lapiolla kasasta hiekkaa ja mennään veden ääreen istumaan. Ensin poistetaan isompia kiviä, minkä jälkeen alkaa tutunnäköinen vaskoolin pyöritysliike. Vettä joukkoon lisää ja taas pyöritetään. Jujuna on se, että hiekkaa painavampi kulta jää vaskooliin. Osa oppii nopeasti tekniikan, mutta kaikille se ei ole aivan helppoa.

”Are you having a bad day?” naisopas kysyy naurahtaen eräältä liian raivokkaasti vaskoolia pyörittelevältä kalamieheltä.

Käsi väsyy ja kylmä vesi kohmettaa, mutta lopulta veivaus palkitaan. Tumman hiekan joukosta pilkistää yksittäisiä kullankirkkaita hippuja, tai pikemminkin mikrosiruja. Ensimmäiset sijoituskullat on nyt huuhdottu! Näillä taidoilla ei tosin SM-kisoihin uskaltaisi vielä osallistua.

Pitkä päivä päättyy Neiden Fjellstuen leirintäalueelle, joka sijaitsee lohipitoisella Neidenjoella lähellä Suomen ja Norjan rajaa. Norjassa kalastuksen harjoittaminen vaatii valtion kalastuksenhoitomaksun, jokikohtaisen luvan ja desinfiointitodistuksen. Kaksi ensiksi mainittua saa esimerkiksi netistä, mutta kalastusvälineiden desinfiointi ei onnistu, jos putiikki on kiinni.

Desinfiointi on pakollista Norjan lain mukaan ja sillä pyritään estämään Gyrodactylus salaris -lohiloisen leviäminen Norjan joissa. Neidenjoki jää siis kokeilematta lupien puuttumisen vuoksi. Harmittaa vähän, sillä suuret lohet hyppivät tiheään. Haukikin lekottelee aivan rannan tuntumassa kaislikkobileissä. Tänään syödään makkaraa.

Tumman hiekan joukosta pilkistää yksittäisiä kullankirkkaita hippuja, tai pikemminkin mikrosiruja.

Oman kullan löytäminen vaatii kärsivällisyyttä ja käsivoimia.

Sumu on vallannut Etelä-Varangin kunnan Norjassa. Asuntoauto mutkittelee kapeilla teillä ja jokunen iso rekkakin tulee vastaan. Etelä-Varangin idyllisen kylä Pykeija tunnetaan myös nimellä Pikku-Suomi. Paikallisen kalastajan mukaan noin puolet osaa suomea. Kauempaa ihastellessa näkymä on kuin Lego-kuvastosta.

Kalastaja Leif järjestää kuningasrapusafareita avustajansa kanssa omalla aluksellaan Pykeijassa. Kannelle mahtuu hyvin seitsemän ihmistä ja kajuutta pursuaa tekniikkaa. Sankka sumukaan ei haittaa navigointia Varanginvuonolla. Puolen tunnin kuluttua satama on jo kaukana ja on päädytty rapumertojen luokse.

Törähdys. Kaikki hiljenevät ja etsivät katseellaan äänenlähdettä. Harmaassa maisemassa viidenkymmenen metrin päässä veden rikkoo tumma ja melko massiivinen muoto.

”Lahtivalas”, Leif sanoo. Valas näyttäytyy vielä kerran ja kokemus on puhutteleva. Kylmät väreet eivät lähde hetkessä, mutta on aika palata rapumertojen nostamiseen.

Kuningasravut piileksivät jopa satojen metrien syvyydessä, jolloin mertojen nostaminen vie aikansa. Vinssi hinaa muutamia minuutteja, kunnes punertavilla panssarikuorilla varustetut ravut paljastuvat. Panssari on täynnä piikkejä ja sakset tarraavat takin hihoihin vahvasti kiinni.

Ennätysrapujen halkaisija on kaksi metriä ja paino peräti 15 kiloa. Tällä kertaa suurimmat ravut jäävät kuitenkin muutamiin kiloihin, mutta syötävää riittää niistäkin.

Ravut ovat suurta herkkua erityisesti Aasiassa. Hintakin asettuu yli 50 euroon kiloa kohti.

Kuningasravun piikikkään kuoren alla sykkii valokuvamallin sydän.

Saa Jäämereltä muutakin kuin kuningasrapuja. Leif pysäyttää aluksen saaren kupeeseen, sillä tutka kertoo kalaparvesta. Ei ihme, että jättimäisiä merilokkeja on paikalla tuhansia parveilemassa. Ääntä riittää.

Vieheet lasketaan 30 metriin ja sitten vain odotellaan. Hengitystäkään ei tarvitse kauaa pidätellä, sillä ensimmäiset saaliit tarttuvat hanakasti kiinni. Umpikelan kelaamisessa kestää pieni tovi, kunnes parikiloiset seit nostetaan alukseen. Vihdoinkin kalaa!

Uutta kierrosta heti perään ja vavat vääntyvät lähes välittömästi. Onko kalastus tosiaan näin helppoa?

Hetken kuluttua juhlat tyrehtyvät ja on aika vaihtaa paikkaa. Uusi parvi odottaa. Leifin apuri laskee vieheensä tällä kertaa 60 metrin syvyyteen. Vapa pingottuu nopeasti ja muiden toiminta pysähtyy.

”Se on ruijanpallas!” mies huutaa ja Leif ryntää paikalle. Satakiloiset möröt ovat alueen harvinaisuuksia, mutta niitäkin on tullut. Leifin ennätyskala on 260 kiloinen ruijanpallas, jonka silmänväli oli oikeasti kliseisen suuri käsienväli.

”Se on pohjassa”, Leif toteaa kuitenkin pian ja jännittynyt tunnelma laukeaa.

Ruijanpaltaat pysyvät piilossa, mutta turskaa tulee sein lisäksi. Mereltä kalaa saa niin paljon kuin jaksaa pyytää ja kehtaa maksaa laivan vuokrasta. Ainakin, jos mukana on Leif.

Leifin apuri laskee vieheensä tällä kertaa 60 metrin syvyyteen. Vapa pingottuu nopeasti ja muiden toiminta pysähtyy.

Ilta punertuu Tenojoella, ja hyttyset villiintyvät etelän verestä. Jaloissa on kahluuhousut, päässä hyttysverkko ja mahalaukuissa kuningasrapua. Vuorossa on talsimista legendaariselle Tenojoen Alakönkäälle. Paikka tunnetaan suurista, yli kymmenkiloisista lohistaan ja monille on perinne saapua tänne joka vuosi kalastamaan. Tenojoen luvat ovatkin Suomen kalleimmasta päästä 25 euron vuorokausihinnoillaan.

Joki on leveä ja virtaa melko voimakkaasti. Vieheiden sijaan perhokalastaminen voisi tehota paremmin. Parasta olisi tietysti vuokrata vene.

Tuntien heittelyn, muutamien avattujen siimasolmujen ja kymmenien hyttystenpistojen jälkeen on luovutettava. Lohia ei juuri edes näkynyt hyppelevän, joten paikanvalinta epäonnistui. Lupamyyjä tosin mainitsi, ettei ole ollut mikään paras lohikesä.

Kalastusympäristö on kuitenkin sen verran upea kauniine maastonvaihteluineen, että ehkä tänne löytää tiensä toistekin.

Asfalttitie hohkaa uutuuttaan, tiet ovat kurvikkaampia kuin eräät julkisuudenhenkilöt eivätkä maisemat kyllästytä edes tuntien jälkeen. Kyseessä on valtatie 98, joka kiemurtelee Jäämeren rannikkoa pitkin. Matkaan kannattaa varata aikaa, sillä impulsiivisia pysähdystaukoja voi tulla useita ällistyttävien näkymien takia. Lisäksi tien varressa nököttää kolme lammasta, vuorilla vaeltelee poroja ja parkkipaikalla joku ottaa aurinkoakin.

Maisemareitti päättyy Lakselviin, suomeksi Lemmijokeen, joka kuuluu Porsangin kuntaan Finnmarkissa. Taajamassa on muun muassa parituhatta asukasta, pari desinfiointipistettä ja lentokenttä.

Tänään kalastetaan, joten kaikki käytettävät kalastusvälineet on desinfioitava. Hintaa tälle tulee reilut 15 euroa. Kela, vieheet, haavi ja kahluuhousut kastetaan nesteeseen, joka tappaa loiset. Sitten odotetaan 15 minuuttia, minkä jälkeen välineet huuhdellaan puhtaalla vedellä.

Luvat Lakselv-jokeen maksavat huomattavasti enemmän kuin Suomen jokiin. Lakselv on jaettu viiteen vyöhykkeeseen, soneen. Parhaille paikoille pääsee lähemmäs sadalla eurolla ja luvat varataan loppuun viikkoja etukäteen. Täältä jos jostain on pakko saada se lohi.

Muitakin innokkaita löytyy. Perhokalastaja noukkii samaan aikaan kolmen kilon lohen. Joki on melko kapea eikä suuressa osassa virtaa niin voimakkaasti kuin esimerkiksi Tenojoella. Keskivaiheilla vettä on kuitenkin sen verran, ettei kahluuhousuilla uskalla mennä kovin pitkälle.

Alkuun tulee kokeiltua monta paikkaa ja lohia hyppii melko ahkeraan. Reilun tunnin jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua. Ei tunnu miltään jättiläiseltä, mutta on ihan kivankokoinen varmasti. Pienen leikittelyn jälkeen haavi käteen ja rasvaeväkäs kyytiin. Lohi on nyt saatu! Täyttää alamitat ja kehtaa viedä kotiin.

Monta kokemusta viisaampana on todettava, ettei kalastus ole aivan helppoa. Oikeat välineet, oikea paikka ja oikea aika ovat kriittisiä saaliiden kannalta. Ensi kerralla on vuokrattava vene tai opeteltava perhokalastamaan. Ja silloinkin mukaan kannattaa ottaa Leif.