Menestymättömyyden vanki
Suomen jalkapallomaajoukkueen kapteeni Niklas Moisanderin kasvoilta näkyy tuska. Huuhkajat on juuri hävinnyt syyskuisen MM-karsintaottelun Islannille 32 vieraskentällä lisäajan katkeralla takaiskumaalilla. Moisander oli kyseenalaisen osuman jälkeen tulta ja tappuraa tuomaria kohtaan, mutta mikään ei auttanut. Taas tuli turpaan.

Teksti Antti Raunio Kuvat Antti Raunio & Christian Pirskanen (Ruotuväki)

Fiilis tuhansissa ja taas tuhansissa kotikatsomoissa oli sama. Ei kai taas. Jo hieman nousussa ollut toivo ammuttiin alas kuin sorsa metsästyskaudella: tylysti ja sääliä tuntematta.

Viime vuodet eivät ole olleet helppoja Suomen kannattajille. Toivo on ollut hiipumassa heikkojen otteiden vuoksi. Sosiaalinen media on täyttynyt harmittelusta ja sadattelusta. Totuuden nimissä kannattajia ei voi syyttää heidän alakulostaan. Kovemmankin luokan viilipytty menettäisi hermonsa seuratessaan Huuhkajien otteita viime vuosina.

Kolme päivää myöhemmin Ratinassa Tampereella tunnelma Suomi-fanien joukossa on aivan toista maata. Ikään kuin Islanti-peliä ei olisi koskaan pelattukaan. On alkamassa Suomi–Kroatia-ottelu MM-karsinnoissa. Huudot raikaavat ja jalkapallofanit ovat saaneet pumpattua itsensä taas täyteen toivoa.

Tässä nyt ei pureuduta Suomi-futiksen nykytilaan ja sen ongelmiin, vaan syvennytään etsimään, millaisesta puusta maajoukkueen kannattajakulttuuri on tehty.

Viime vuodet eivät ole olleet helppoja Suomen kannattajille.

Matka kohti Ratinan stadionia pysähtyy jo muutama sata metriä ennen kentän portteja, sillä ihmisiä on liikkeellä paljon. Pelin alkuun on noin tunti, mutta stadionille johtava Laukon silta tukkeutuu. Ottelu pelataan poikkeuksellisesti Tampereella, sillä maajoukkueen kotipesä Olympiastadion on remontissa.

On hyvää aikaa tarkastella ympäristöä. Oi Suomi on! Oi Suomi on niiiiin ihana! -huudot viiltävät ilmaa. Ihmisillä näkyy fanihuiveja, laulut ja iskuhuudot kuuluvat ja muutamalla on päällään Leijonien pelipaita. Myös jalkapallomaajoukkueen fanipaitoja näkyy siellä täällä.

Havaittavissa on selvästi kannattajakulttuurin tärkein osa-alue, ylpeys omasta joukkueesta. Uskalletaan pukea se vanha Suomi-huivi ja huutaa muutama iskulause, vaikka muuten se ei jäyhään suomalaiseen ihmiskuvaan juuri kuulukaan.

Ihmiset eivät ole menossa virkamiesten iltapäiväkokoukseen tai naisjaoston kevättansseihin. Stadionille on lähdetty oikeasti kannustamaan, ei ainoastaan osallistumaan.

Jono on edennyt hiljalleen ja kapealla sillalla ahtaus lyö silmille. Fanimassan ylle kohoaa huuhkaja-patsas – rekvisiitta on otettu tosissaan. Joukossa on myös paljon lapsia vanhempineen, jotka ovat lähteneet katsomaan tähtipelaajia. Maajoukkue kiinnostaa edelleen, tuloksista huolimatta.

Suomella on sivurajaheitto noin 35 metrin päässä Kroatian maalista. Yleisö alkaa mylvimään ja kannustamaan. Ratinan metallinen katsomorunko antaa hyvän edun tähän. Käsien taputtamisen lisäksi reilu kymmenentuhatta katsojaa alkaa jaloillaan potkimaan lattiaa. Ääni on vaikuttava.

Tunnelma on juuri tällaisina hetkinä upea. Katsomo herää henkiin muuten kylmässä syysillassa. Vaikka Suomi ei ole edes kunnon maalipaikassa, kannustus kiihtyy kiihtymistään. Sitä voi jo kutsua kulttuuriksi!

Vai onko kyse sittenkin suomalaisen kannattajan kyynisyydestä? Kannattaa ruveta kannustamaan jo nyt, kun Suomi pääsee suosikki-Kroatiaa vastaan edes jotenkin vaaralliselle alueelle. Parempaa paikkaa tuskin nopeasti tulee, voisi joku ajatella.

Vaikka Suomi ei ole edes kunnon maalipaikassa, kannustus kiihtyy kiihtymistään.

Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n puheenjohtaja Niko Eerikäinen on nähnyt pelin jos toisenkin ja kokenut maajoukkueen iloja ja suruja paikanpäältä käsin.

Maajoukkueen menestymättömyys latistaa väkisinkin tunnelmaa. Maaotteluiden pelaaminen muualla kuin Olympiastadionilla on hieman laskenut fiilistä. Kokonaisuudessaan kannattajakulttuuri voi kuitenkin kohtuullisen hyvin”, Eerikäinen toteaa.

Tosifaneista koostuva Pohjoiskaarre-fanipääty on päävastuussa tunnelman ylläpidosta stadionilla. Tunnelma on hieman kuin Euroopan suurilta areenoilta. Sieltähän kulttuuri tänne pohjoiseen on napattu. Maailmanlaajuisesti tunnetaan muun muassa Borussia Dortmundin fanipääty Keltainen seinä. Vastaavasti Pohjoiskaarre on maajoukkueen kannattajakulttuurin ydintä ja näkyvin ilmentymä.

Eerikäisen mukaan Pohjoiskaarre ja perustettu kannattajayhdistys ovat luoneet pohjaa suomalaiselle jalkapallokannustamisen kulttuurille.

“Ydinryhmä on tosi tiivis porukka. Etenkin vierasmatkoilla huomaa yhteisen kiinnostuksen kohteen merkityksen. Koen äänekkään porukan merkityksen, joka pitää kotipeleissä ääntä, olevan iso.”

Eikä kannattaminen jää vain kotimaahan. Islanti-pelissä suomalaisia oli paikanpäällä noin 900. Seisomakatsomon mökä on väylä aistia tunnelmaa, ikään kuin olisi FC Barcelonan Camp Noulla. Kun puhutaan fanikulttuurista, ovat Pohjoiskaarteen tapaiset fanimuodostumat avainasemassa kulttuurin ylläpidossa.

Tosin Ratina osoittaa, että fanikulttuurikaan ei ole maajoukkueen tapaan aivan täydessä tikissä tällä hetkellä. Vaikka Ratinan stadion on huomattavasti pienempi kuin Olympiastadion, ei ottelu ole loppuunmyyty. Pelin aikana oransseja penkkejä pilkistelee katsojamerestä siellä täällä.

Voi pohtia, eikö kaikkien fanien omistautuminen ole riittänyt, kun pelipaikka on noin 200 kilometriä pohjoisemmassa.

“Ratina ei ole paras mahdollinen paikka jalkapallolle. Juoksuratojen vuoksi ääni karkaa taivaalle enkä ole huomannut Tampereen ja Turun MM-karsintaotteluissa vastaavaa ääntä kuin Helsingissä”, Eerikäinen pohtii.

Jalkapallo on valtakunnan ykkösliikuttajia. Samassa suhteessa fanikulttuurin pitäisi olla vahvaa ympäri maan. Kulttuurin on mahdollista kehittyä ja laajentua, kun maajoukkue on helpommin nähtävillä myös maakuntien kannattajille. Pääkallopaikalta Helsingistä poistuminen ei välttämättä ole huono idea.

Jalkapallossa kulttuuri, jossa suuri joukko kokoontuu stadionille yhteen laulamaan fanilauluja ja kannustushuutoja, on yhä melko uniikki.

Jääkiekossa liigaseuroilla on omia ryhmiään, mutta arvokilpailuissa Suomi-fanit ovat hallissa lähinnä omina pieninä ryhminään. Se ei vähennä kannustusta, mutta yhtenäisyys uupuu.

Kori- ja lentopallomaajoukkueiden taistellessa arvokisoissa on ollut havaittavissa fanihuumaa ja jalkapallosta totuttua katsomokulttuuria. Tuhannet suomalaiset ovat vallanneet katsomosta laajan alueen ja sinivalkoinen kannustusvyöry on siivittänyt pelaajia eteenpäin.

“Suomihan on menestyshullua kansaa.”

Tapa on opittu jalkapallosta. Suomi on sen napannut Euroopasta. Kulttuurin juuret ovat syvällä eikä perinteisiin pohjaava kannattajakulttuuri nopeasti kuihdu.

Euroopan muiden jalkapallomaajoukkueiden mittakaavassa Suomen fanijoukko ei lukeudu jättiläisiin, mutta lilliputiksi Huuhkaja-faneja ei voi Eerikäisen mukaan laskea.

Pohjoiskaarteessa, etenkin Olympiastadionilla pelatessa, kannattajamassat ovat käsittääkseni Euroopan kärkipäätä: niin koon, tifojen, eli koreografien, kuin äänenkin osalta”, Eerikäinen huomauttaa.

Lentopallossa ja koripallossa on huomattu, että arvokisat ja niissä pärjääminen ovat luoneet korkean luokan huumaa maajoukkueiden ympärille. Menestykseen tottuneessa jääkiekossa vipinä Leijonien ympärillä on arkipäivää. Kysymys kuuluukin, missä on jalkapallomaajoukkueen ympärillä pyörivä hullunmylly.

Media on iso osa kannattajahuuman kasvua. Kun tuutista lyödään ulos jatkuvasti positiivisia asioita, lähtevät ihmiset helpommin mukaan hienoon tarinaan. Vastaavasti, kun ei suju, menevät kasvot sitruunalle jo yhdestä huonosta otsikosta.

Kannattajapotentiaali jalkapallomaajoukkueen ympärillä on valtaisa. Laji on jääkiekon ohella Suomen suurin urheilumuoto. Lajin parissa on innokkaita lapsista vanhuksiin. Lisäksi lajia on kohtuullisen helppo ymmärtää ja seurata. Menestysjunaan olisi helppo hypätä mukaan. Myös tavalliset tallaajat tarvittaisiin messiin.

Jos ja kun Suomi pelaa joku päivä viimeisessä karsintaottelussaan kisapaikasta, tulee innostus ja kiinnostus olemaan valtaisaa.

“Potentiaalia on valtavaan ilmiöön. Suomihan on menestyshullua kansaa. Viitteitä tästä on jo nähty, kun on ollut muutama kovemman panoksen pelejä. Ja jos vielä kisoihin pääsisimme, niin ilmiö tulisi olemaan valtava”, Eerikäinen visioi.

Niin. Ne arvokisat. Tunnelma Ratinassa on hyvä, mutta ei kuitenkaan huikea. Fiilis aaltoilee, mutta jatkuvasta painekattilasta ei voi puhua.

Ajatellaan tilanne, että Suomi valmistautuu EM-turnauksen ensimmäiseen otteluun ja tuhannet suomalaiset huutavat kurkku suorana Maamme-laulun kertosäettä. Tunnelma olisi varmasti euforinen. Ratina on osoittanut, että aineksia on. Potentiaalia vain on vielä käyttämättä. Heikko tulostaso jarruttaa kannattajakulttuurin kehittymistä ja laajentumista.

Lääkkeenä on vanha tuttu resepti, joka on useasti todettu toimivaksi. Menestys.

Suomi on hävinnyt lopulta Kroatialle 01. Tulos on vahvaa ennakkosuosikkia vastaan lopulta pettymys. Kaikki ei mennyt niin kuin piti. Tappiosta huolimatta sadat ihmiset jäävät taiston tauottua stadionille odottamaan. Kiirettä ei ole. Seisaaltaan annettuja suosionosoituksia satelee ympäri katsomoa, kun Huuhkajat kiertää kenttää ja kiittää faneja pelin jälkeen.

Suomella on vahva fanikulttuurillinen pohja – Kroatia-peli sen osoittaa. Myös potentiaali on olemassa. Tällä hetkellä ne eivät kuitenkaan pääse täyteen kukoistukseensa. Lääkkeenä on vanha tuttu resepti, joka on useasti todettu toimivaksi. Menestys.