Metrotöhryistä museoihin – Graffitikulttuuria Helsingissä
Suomalainen graffiti on kulkenut pitkän matkan, ja kulttuuriin liittyy yhä lukuisia kiinnostavia kysymyksiä. Helsinki Arts Museumin näyttely herättää ajatuksia ja esittelee helsinkiläisen graffitiskenen historiaa.

Yksi HAMin näyttelyn vetonauloista on graffitin kuninkaaksi tituleeratun Bladen valtava maalaus.

Teksti ja kuvat Alec Neihum

 

Kun helsinkiläiset teinipojat maalailivat ensimmäisiä graffitejaan 1980-luvun alkupuoliskolla, kenellekään tuskin kävi mielessä, että kymmeniä vuosia myöhemmin samoja maalauksia esitellään taidemuseossa.

Graffitikulttuuri saapui Suomeen pienen piirin juttuna, mutta on vuosien saatossa tehnyt nousua vakavasti otettavaksi taiteenlajiksi. Graffitia ei yhdistetä enää pelkästään laittomaan töhrimiseen, ja tyylikkäimmät maalarit ovat edenneet pitkälle.

Helsinki Arts Museumin (HAM) taidenäyttely Graffiti kertoo helsinkiläisen – ja samalla pitkälti koko suomalaisen – graffitikulttuurin tarinan. Mukaan mahtuu niin historiaa kuin nykytaidettakin.

Suomalaishuiput EGS ja Trama toteuttivat näyttelyyn yhteisteoksen.

Valokuvia kulttuurin alkulähteiltä

Seiniin on piirrelty ja töherrelty aina, mutta nykyisen graffitikulttuurin katsotaan yleensä syntyneen 1970- ja 1980-luvuilla Yhdysvalloissa.

Graffitin luonteesta ja määritelmästä on käyty runsaasti keskustelua, mutta käytännössä graffiti on kaupunkilaista alakulttuuria maalauksina ja piirustuksina. Saman termin alle ovat uponneet sekä tussilla hutaistut tägit että parhaimmillaan valtavat ja moniväriset taideteokset piissit.

Koska taiteilu on usein kohdistunut erilaisten rakennusten seiniin, leimaa graffitia historia laittomana taiteenmuotona. HAMin näyttely tuokin graffitin vahvasti esiin ennen kaikkea osana urbaania katukulttuuria.

Näyttelyn varhaisimmat suomalaisvalokuvat ovat pääasiassa 1980-luvun alusta, jolloin graffiti oli alkanut pikkuhiljaa rantautua Suomeen. Aikakauden graffitiharrastajilta kerätyissä valokuvissa näkyy, mistä graffiti on Suomessa ponnistanut.

Aikakauden kameroilta kehitetyt valokuvat eivät ole järin isoja eivätkä siksi myöskään visuaalisesti erityisen päräyttäviä. Ne toimivat kuitenkin dokumentteina aidosta alakulttuurista. Kaikki on todella alkanut alikulkutunneleiden, juna- ja metrovaunujen sekä erilaisten karujen betonipintojen koristelusta ja töhrimisestä – kaukaa varsinaisten taidepiirien ulottumattomista.

Kenellekään tuskin kävi mielessä, että vuosia myöhemmin samoja maalauksia esitellään taidemuseossa.

Graffitihistorian havinaa

Näyttely ei rajoitu ainoastaan valokuviin, vaan tarjolla on myös esimerkiksi leikkeitä graffitia koskevista lehtijutuista sekä muuta materiaalia suomalaisen graffitikulttuurin historiasta. Syvemmälle näyttelyä kahlaamalla huomaa, että graffitilla todella on jo kokonainen kehityskaari takanaan, myös Suomessa.

1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa graffitimaalarien määrä lisääntyi huomattavasti esimerkiksi hiphopkulttuurin ihastuttaessa ja vihastuttaessa suomalaisia. Vuonna 1998 Helsingin kaupunki lanseerasi graffitiharrastajien Stop Töhryille -kampanjan, joka tukahdutti sekä laillista että laitonta graffitimaalausta kovin ottein. HAMin näyttely tekee selväksi, ettei kampanjaa muistella graffitipiireissä hyvällä.

Näyttely kuitenkin osoittaa, ettei nollatoleranssia graffiteista pitänyt kymmenen vuoden kampanja onnistunut tappamaan alakulttuuria Helsingistä. Niin graffiteja kuin graffitimaalarejakin ilmestyi pääkaupunkiseudulle vuosituhannen vaihteen molemmin puolin tiukoista sanktioista huolimatta.

Yksi heistä oli graffitiharrastaja ja nykyinen alan puoliammattilainen Teemu Korpi.

“Kiinnostuimme kaverien kanssa ala-asteen nelosluokalla graffitileffoista, esimerkiksi legendaarisesta Style Warsista. Joku antoi synttärilahjaksi pari tussia, ja lähdettiin maalailemaan”, Korpi tiivistää alkusysäyksensä graffitiin.

HAMin näyttely esittelee kattavasti suomalaisen graffitikulttuurin historiaa ja nykytilaa.

Anonyymit taiteilijat kovassa huudossa

Pari vuotta Korven alkuinnostuksen jälkeen Stop Töhryille -kampanja ja nollatoleranssi haudattiin, ja etenkin taidepiireissä asenteet graffitia kohtaan alkoivat lämmetä. Muun muassa kuuluisa britannialainen graffititaiteilija, anonyyminä pysyttelevä Banksy löi läpi maailmalla jo vuoden 2006 tienoilla. Nykyisin hänen teoksiaan myydään jopa miljoonilla euroilla.

Graffititaiteilijoita alettiin noteerata myös Suomessa. Tämä näkyy myös HAMin näyttelyssä, jossa on esillä muun muassa EGSin nykytuotantoa. Nimimerkillä esiintyvä, henkilöllisyydeltään tuntematon EGS on kansainvälisesti Suomen tunnetuin graffititaiteilija, joka maalaa niin lähiökerrostalojen seiniin kuin ulkomaisiin taidegallerioihinkin.

“EGSillä on täysin oma tyyli. Se menee pois graffitin puolelta ja on enemmänkin taidetta”, Korpi analysoi.

Näyttelyssä on esillä muun muassa EGSin ja toisen tunnetun suomalaisen Traman yhteisteos, joka on tehty itse näyttelyä varten. Yhden seinän peittää newyorkilaisen graffitilegenda Bladen maalaama valtava graffititeos.

EGS on kansainvälisesti Suomen tunnetuin graffititaiteilija.

”En saa enää adrenaliinia maalaamisesta”

Graffitiskenen arvostuksen kohoaminen on pikku hiljaa ja vuosien harjoittelun myötä alkanut näkyä myös Korven toiminnassa. Poikien touhuilusta on kehittymässä oikeaa taide- ja liiketoimintaa.

“Aluksi se oli vain adrenaliinin hakemista. Loppujen lopuksi graffitista tuli kuitenkin intohimo, enkä enää nykyään saa adrenaliinia maalaamisesta”, Korpi sanoo.

Ilkiteko- ja Tekotaide-nimimerkkien kautta toimiva Korpi on viime aikoina tehnyt esimerkiksi keikkajulisteita ja graafista suunnittelua. Taitoja ei ole opittu koulunpenkiltä, vaan graffitimaalauksesta.

“Teen tilaustöitä silloin, kun niitä on. Tänä vuonna olen osallistunut kilpailuihin ja toiminut yhteistyössä graffitikerhoja ja -pajoja pitävän, 3feR-nimimerkillä tunnetun Emilio Mäkipään kanssa”, Korpi kertoo.

Molemmat maalarit esittelevät töitään sosiaalisessa mediassa, esimerkiksi Instagram-tileillään. Kaksikko on myös jopa visioinut televisio-ohjelmaa graffiteista. Korpi on kiertänyt tekemässä graffititaidetta myös ulkomaita myöten.

“Ulkomailla graffitiin suhtaudutaan eri tavalla. Teimme graffitia Espanjassa, kun joku ravintoloitsija tuli kyselemään. Hän tarjosi meille hummeri-illalliset ja halusi vain puhua graffiteista”, Korpi naurahtaa.

Graffitimaalarien yhteiskunnallista asemaa on käsitelty muun muassa videoteoksilla.

Kuka saa maalata?

Alakulttuurisen ja osittain laittomankin roolinsa johdosta graffiti on aina ruokkinut yhteiskunnallista keskustelua. Myös graffititaiteilijat haluavat usein provosoida ihmisiä miettimään, kenelle kaupungin pinnat kuuluvat ja kenellä on oikeus jättää jälkensä ympäristöön. Millä perusteilla jollekin pinnalle saa tai ei saa tehdä graffitia?

Dilemmat ja kiistakysymykset näkyvät myös HAMin näyttelyn toisessa osiossa, joka on omistettu kaupunkitilan hyödyntämistä koskevalle taiteelle. Teokset ovat jo varsin kaukana perinteisesti graffitiksi mielletystä estetiikasta.

Sauli Sirviön ja Johannes Rantapuskan teoksessa Useless Exercise on tarkoituksena polkea kuntopyörää Ateenan metrotunneleissa, kun taas Otto Karvosen Kaupunkitilan valtaamispakkaus tarjoaa mahdollisuuden vallata kaupunkitilaa retkituolilla ja varoitusnauhalla.

Näyttelyn kuratointiin osallistunut amanuenssi Sanna Tuulikangas kertoi Helsingin Sanomille, että muutama graffitimaalari kieltäytyi tuomasta teoksiaan museoon. Taustalla on näkemys graffitista järjestelmän vastaisena taiteena.

HAMin näyttely haastaakin katsojansa pohtimaan, mikä oikeastaan on aitoa taidetta. Voiko samaa ajatusta ulottaa myös muuhun taiteeseen, vaikkapa musiikkiin? Voiko alakulttuurina graffitin tapaan alkunsa saanut rapmusiikki olla aitoa, jos se päätyy taidepiirien ihailtavaksi ja miljoonilla myytäväksi? Mitä on aitous ja epäaitous?

Korven mukaan samankaltaista tematiikkaa on pohdittu paljon myös graffitiharrastajien sisäpiireissä. Moni näyttelyn teoksista on maalattu tietokoneilla tehtyjen sapluunoiden avulla. Jotkut ajattelevat, että aito graffititaide syntyy vain vapaalla kädellä.

Keskustelua riittää myös siitä, voiko laillisesti tehty graffiti ylipäätään olla ”aito”.

“Vanhemmat tyypit ehkä katsovat, että laiton on ainoa oikea meininki, mutta nyt homma kehittyy siihen suuntaan, että graffitia halutaan joka puolelle”, Korpi sanoo.

Korvella riittää ymmärrystä molemmille näkökannoille. Häntä ei ainakaan haittaa se, että graffiti kehittyy vakavasti otettavaksi taiteen muodoksi.

“Itse diggaan siitä, että me pyrimme vähän nuoremmalla porukalla saamaan jengiä vaikka tilailemaan tauluja. Toivon, että ihmiset saavat graffitista duuneja.”

”Ulkomailla graffitiin suhtaudutaan eri tavalla. Espanjassa ravintoloitsija tarjosi meille hummeri-illalliset ja halusi vain puhua graffiteista.”