Katsottuani Naissotilaat 2-sarjan maratonina läpi oli yllättävää, miten monet asiat tunsin vielä lihasmuistissa asti. Oli kyseessä sitten ensimmäiset lihaskuntotestit tai M05-maastopuvun pukeminen päälle, pystyin samaistumaan sarjassa näkemääni kuin olisin kotiutunut vasta eilen. Tuntui melkein siltä kuin jonkun muun hengenahdistus tai nilkan nyrjähdys olisi ollut taas omani. Todellisuudessa palveluksesta on vierähtänyt omalla kohdallani jo lähes kaksi vuotta.

Uskon, että monet varusmiespalveluksessa koetut ja opitut asiat jäävät piileskelemään takaraivoon koko loppuelämäksi. En ole esimerkiksi käyttänyt aikoihin maihareita, mutta silti koen lievää ahdistusta, jos näen tuntemattomilla siviileillä roikkuvan nauhat niiden ulkopuolella. Päähineen käyttöä sisällä en ole myöskään ymmärtänyt enää intin jälkeen. Kuntosalille kävelen puolestani siten, että askeleiden on pakko osua musiikin tahtiin vasen jalka edellä. Outoako? Todella.

Monet varusmiespalveluksen suorittaneet voivat varmasti samaistua siihen, että inttiasioiden ajatteleminen – tai varsinkin näkeminen TV-ruudulla – nostaa monet muistot elävästi pintaan. Ei ole mitään muuta, mihin voisi verrata liittyvän yhtä intensiivisiä muistoja niin tiiviiltä ajanjaksolta elämässä. Rannikkoprikaatissa Upinniemessä kuvattu Naissotilaat 2 sai sekä minut että varmasti monet muut siellä palveluksensa suorittaneet tuntemaan jonkin asteen haikeutta näkemästään. Vaikka olen iloinen, että olen jo suorittanut palveluksen, olisi hauska päästä joskus uudestaan paikkaan, joka palveli aikansa toisena kotinani. En sano, että haluaisin lisää palvelusaamuja eteeni, mutta voisin kyllä kokea vanhat uudelleen.

Varuskuntien urheilukentät, ampumaradat, varusvarastot ja niin monet muut asiat ovat merkittävässä roolissa monien reserviläisten inttimuistoissa. Vaikka omasta joukko-osastosta ei oltaisi kuvattu televisio-ohjelmaa, pystyy siniruudullisten päiväpeittojen petaamiseen ja hiljaisiin hälytyksiin heräämiseen varmasti samaistumaan. Onkin mielenkiintoista ajatella moniko vastaantuleva on suorittanut varusmies- tai siviilipalveluksen. Jos esimerkiksi kaupungilla näkyy joukko iltavapaita viettäviä varusmiehiä lomapuvuissaan, kääntyvät kaikkien katseet heitä kohti.

En ole kertaakaan toivottanut muille aamuja, mutta olen monesti miettinyt menisinkö juttelemaan heille. Armeijan suorittaneena kun koen, että voisin ihan vilpittömästi mennä kysymään muiden varusmiesten palvelustehtävistä tai kokemuksista ylipäätään. Toistaiseksi en ole tarttunut tuumasta toimeen, sillä mieleeni palaa aina ajatus siitä, että enhän minä ole enää varusmies.

Vaikka kaikki huomaavat henkilöt sotilaspuvuissa, me reserviläiset sulaudumme siviilien joukkoon kuin mitkäkin agentit. Olemme olleet joskus samassa tilanteessa kuin nyt aamukuuden herätyksiin punkistaan pomppaavat nuoret, mutta todellisuudessa ei ole enää paikkamme vetää lomille lompsivia varusmiehiä hihasta. Vaikka kuinka olisikin kiva jakaa muistoja palveluksesta useammin ja useammille, niin totuus on, että suomalaiset eivät harrasta small talkia. Puhumattakaan sotilaista.

Teksti Saana Sjöblom-Hasselblatt
Kirjoittaja on Varusmies-lehden päätoimittaja

 

Mainos:

Varusmieslehden yhteistyökumppani: Energiateollisuus: Etsitkö työtä ilmastonmuutoksen parissa? Energia-alalla on kiehtovia uramahdollisuuksia. Se voi olla myös sinun paikkasi.