Tuskin kukaan on voinut välttyä huomaamasta, että isänmaamme juhlistaa tänä vuonna satavuotisjuhliaan. Kansakunta on kerääntynyt kunnioittamaan menneitä sukupolvia ja valmistautumaan tulevaan mitä moninaisemmissa tilaisuuksissa. Vuoden teemana on ollut ylevästi ”yhdessä”.
Satavuotiaan Suomen juhlien teema toteutuu konkreettisimmin nimenomaan varusmiespalveluksessa. Harvassa paikassa ihmiset ovat niin tasa-arvoisia kuin varusmiespalveluksen aikana. Kaikki tehdään yhdessä, vierellä kulkevaa kaveria kunnioitetaan. Samalla tavalla pukeutuvassa massassa nuoret tutustuvat sellaisiinkin ihmisiin, joita eivät välttämättä kuunaan kohtaisi ilman varusmiespalvelusta. Vierekkäisissä punkissa saattaa nukkua valmis lääkäri ja suoraan peruskoulusta työelämään lähtenyt 18-vuotias.
Palveluksessa ollessa ei sooloilemalla saa ystäviä. Vaikka kaikki eivät pakotetusta sosiaalisuudesta ja käskyjen seuraamisesta nautikaan, niin suurin osa muistelee jälkikäteen kaiholla me-henkeä, joka varusmiespalveluksessa vallitsee. Välttämättömyydestä on siis tehty hyve.
Jälkikäteen tapahtuva muistelu leimaakin suomalaista yhteiskuntaa. Jos jossain on miehiä viettämässä iltaa, niin todennäköisesti illan mittaan päädytään jossain kohtaa muistelemaan aikaa palveluksessa. Riitti myös yhdistää sukupolvia. Vaikka muuten vanhemmat sukupolvet eivät välttämättä ymmärrä nuorten maailmaa, tai toisin päin, niin varusmiespalveluksesta löytyy aina yhteistä muisteltavaa. Vanhoja tarinoita kuunnellessaan nuorempikin ymmärtää, että pohjimmiltaan samanlaisia ovat ne isoisätkin olleet aikoinaan.
Satavuotiaan Suomen juhlien teema toteutuu konkreettisimmin nimenomaan varusmiespalveluksessa.
Varusmiespalvelus on instituutio, jonka monta keskeistä elementtiä on säilynyt muuttumattomana läpi koko Suomen itsenäisyyden ajan. Sukupolvien ketju on väistämättä jättänyt jälkensä myös suomalaiseen yhteiskuntaan, muutenkin kuin pelkästään puolustusratkaisun tuottamana turvallisuuden tunteena.
Suomi tunnetaan luottamusyhteiskuntana. Voi hyvin olla, että luottamus on suomalaisessa kansanluonteessa säilynyt niin hyvin, koska puolet kansalaisista käy läpi koulun, jonka keskeinen opetus on, että on luotettava. Varusmiespalveluksessa on luotettava, että itselle pohjimmiltaan vieras ihminen suorittaa tehtävän, joka hänen vastuulleen kuuluu. Ilman luottamusta koneisto pysähtyy. Luottamus heijastelee myös siviiliin. Ulkopuolisiin silmiin tyhmänrohkeakin usko, että kukaan ei vie yksikseen odottelemaan jätettyä omaisuutta, on jotain kovin suomalaista.
Suurin yksittäinen murros varusmiespalveluksessa Suomen itsenäisyyden aikana on suhteellisen uusi ja näennäisen pieni uudistus, kun vapaaehtoiset naisetkin ovat 90-luvun puolivälistä lähtien päässeet mukaan asepalvelukseen. Pikkuhiljaa on miehisiin keskustelurinkeihin ujuttautunut yksittäisiä naisia, jotka voivat yllättää ympärillänsä olevat, ja vaivautuneen hiljaisuuden sijaan osallistuvatkin itse muisteloihin. Tämä on pelkästään iloinen asia. Tasa-arvon ajassa on välttämätöntä, että enää ei valtiollisella tasolla tehdä kategorista jakoa, jossa jotkut tehtävät kuuluvat pelkästään miehille eikä niihin ole naisilla asiaa.
Seuraavan sadan vuoden aikana itse ainakin toivon näkeväni enemmän naisia palveluksessa. Kaikki yhteiskuntaryhmät läpileikkaava palvelus on mahdollistanut oman maailmankuvan laajentamisen siten, että se täysin erilaisista asioista nauttiva nuori on erilaisuudestaan huolimatta aivan mukava ja luotettava kaveri. Seuraavaksi on laajennettava tätä oppia vielä niin, että myös nainen voi olla tällainen mukava ja luotettava kaveri.
Suomen satavuotisjuhlien teema ”yhdessä” on ontto, kun vain puolet otetaan mukaan.
Eemil Nuuttila
Kirjoittaja on Varusmiesliiton varapuheenjohtaja
