Olen aseistakieltäytyjä. Tähän ajatukseen herään joka aamu, vielä melkein vuosi oman palvelukseni päättymisen jälkeenkin.
Elämäni muuttui sinä päivänä, kun ilmoitin Uudenmaan aluetoimistoon kieltäytyväni suorittamasta minulle määrättyä asepalvelusta keväällä 2017. Kutsuntatilaisuudessa vuonna 2013 lausuin ne sanat, jotka suurin osa suomenruotsalaista tilaisuudessa lausui: ”Dragsvik, 2/15”. Olin nuorena päättänyt, että suoritan varusmiespalveluksen Uudenmaan prikaatissa, mutta kohtalo päätti toisin.
Kesäkuun lopussa vuonna 2018 istuin muutaman arvostamani ystävän kanssa saunassa Pohjanmaalla pohtimassa suomalaisen asepalvelusjärjestelmän kehittämistä. Siinä vaiheessa olin ollut puoli vuotta Varusmiesliiton hallituksen jäsenenä se musta lammas, joka ei välttämättä aina kuulunut joukkoon. Inttislangi alkoi jo sujua, mutta ei ihan täydellisesti vielä. Parhaimmat tarinat alkoivat iskostua kuitenkin takaraivoon, ja neljännen tai viidennen kerran niistä puhuttaessa pystyin jo hyvällä omatunnolla nauraa muiden mukana.
Suoritin kuitenkin siviilipalveluksen Ilmatieteen laitoksella. Tein päivittäin käännöksiä, ja kävin usealla matkalla Suomen kaukaisimmissa kolkissa huoltamassa yhteiskunnalle elintärkeitä sääasemia. Jokainen päivä toi uuden mahdollisuuden kehittyä ja tarjota omaa osaamistani valtion laitokselle. Valintani kieltäytyä oli harkittu, mutta sitä voi myös kutsua itsekkääksi. En usko, että olisin voinut saavuttaa yhtä paljon hyvää omalla osaamisellani armeijan vihreissä kuin Ilmatieteen laitoksen pohjakerroksen toimistossani. Mahdollisesti sääaliupseerikurssilla tämä olisi toteutunut, mutta siitä ei ollut tietoakaan kutsuntatilaisuudessa, tai edes aloittaessani palvelukseen.
Syksyllä 2018 aloitin geologian opinnot Helsingin Yliopistolla. Palveluspaikkavalinnallani oli suora yhteys tähän, ja siitä olen kiitollinen kollegoilleni, jotka tukivat minua pääsykokeiden aikaan keväällä. Siviilipalvelus toi minulle sellaista henkilökohtaista etua, jonka soisin jokaiselle palvelustaan suorittavalle – sekä ase- että siviilipalveluksessa. Asevelvollisuusjärjestelmä tarvitsee mielestäni kokonaisuudistuksen, joka tukee sekä yksilöä että koko yhteiskuntaa. Uskon, että hyvän kutsuntajärjestelmän ja koulutusuudistuksen kautta jokaiselle palveluksen aloittavalle yksilölle voidaan löytää oikea paikka oikeaan aikaan.
Olen aseistakieltäytyjä, ja päätökseni siitä on herättänyt kritiikkiä ja keskustelua. Joka aamu mietin teinkö väärän päätöksen, että olisiko kuitenkin pitänyt lähteä juhannuksen jälkeen kasarmille muiden ikätoverien kanssa suorittamaan se velvoite, joka minulle on perustuslaissa määritelty. Tähän en usko koskaan löytäväni vastausta, mutta haluan uskoa, että voin muilla tavoilla nousta ylös toimimaan Suomen puolesta. Koska päivän tullessa päätökseen, olen yhä ylpeä suomalaisuudestani ja siitä, että saan asua maailman hienoimmassa maassa. Siitä kuuluu iso kiitos kaikille, jotka ovat antaneet panoksensa vuosikymmenien ajan itsenäisyytemme puolesta.
