Naisten vapaaehtoinen asepalvelus saavuttaa 25-vuotisen taipaleen tänä vuonna. Varusmies-lehti kysyi kahdelta varusmiespalveluksen suorittaneelta naiselta, miltä Puolustusvoimat ja varusmieskoulutus näyttävät nykyään heidän silmissään.
Teksti Lotta Saarenmaa
Alokasjoukkue on järjestynyt kasarmin pihalle sulkeisjärjestysharjoituksiin. Kolmirivi on kuin joku olisi käynyt mittaamassa sen viivoittimella. Joukko seisoo pihalla vihreänä rintamana. Eteenpäin tuijottavat kymmenet totiset kasvot. Maastopukuihin pukeutuneessa joukossa yksittäiset taistelijat ovat kuin kopioita toisistaan. Heillä kaikilla on samat mahdollisuudet, varusteet ja toimintatavat. Jos joukkoa katsoo oikein tarkkaan, voi havaita karvalakin alta pilkistävän hiusnutturan ja sirommat kasvonpiirteet. Näyttäisikin siltä, että ne ovat selkeimpiä asioita, jotka erottavat naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavat naiset asevelvollisuuttaan suorittavista miehistä.
Ensimmäiset suomalaisnaiset aloittivat asepalveluksensa lokakuussa 1995. Armeijan harmaisiin astuvat naisvarusmiehet herättivät runsaasti keskustelua ja kysymyksiä niin mediassa kuin Puolustusvoimissakin. Pitkät juuret omaavassa sotilasorganisaatiossa jouduttiin pohtimaan uudelleen, miten majoitusjärjestelyt kasarmeilla hoidetaan. Heräsi myös kysymys siitä, millä nimikkeellä naispuolisia varusmiehiä kutsutaa,n ja muovautuuko herroittelu rouvitteluksi.
1990-luvun loppua kohti mentäessä yhä useamman joukko-osaston portit alkoivat aueta myös naisille. Kahdessa joukko-osastossa tehdystä kokeilusta oli muodostumassa toimivaksi todettu käytäntö. Panssariprikaati otti vastaan ensimmäiset naisalokkaansa vuonna 1998. Heidän joukossaan oli myös silloinen alokas, nykyinen yliluutnantti Anu Immonen.
Astuessaan sisään Panssariprikaatin portista Immosella ei ollut käsitystä tulevaisuudessa siintävästä sotilasurasta ja siitä, että hän työskentelisi 22 vuoden kuluttua kyseisen varuskunnan komendanttina. Nuoren, 22-vuotiaan naisen mielessä naisten asepalveluksen suorittaminen tuntui ennen kaikkea luontevalta ratkaisulta.
– Olisin varmasti hakeutunut palvelukseen jo aiemmin, elleivät opinnot olisi olleet kesken. Olen aina ollut sellainen tyyppi, jota ei houkuta perinteinen toimistotyöaika kahdeksasta neljään. Yhtenä innoittajana palvelukseen hakeutumisessa oli haave poliisikouluun pääsystä, jota olin elätellyt pikkutytöstä saakka, yliluutnantti kertoo.
Immosen aloittaessa asepalveluksen, ensimmäisten naisten palvelukseen astumisesta oli kulunut kolme vuotta. Siitä huolimatta armeijan aloittavat naiset olivat joillekin ihmettelyn kohde myös kasarmilla. Immonen epäilee kuitenkin, ettei yksikään palveluksen aloittava naisvarusmies pohtinut ensimmäisinä palveluspäivinä sitä, eroaako joukosta vai ei.
Yliluutnantti Anu Immonen on tehnyt Puolustusvoimissa 20-vuotisen sotilasuran.
Täysillä tekeminen kitkee ennakkoluuloja
– Ensimmäiset palveluspäivät ovat täynnä uutta opittavaa jokaiselle alokkaalle. Se, mitä muut ajattelevat, ei käynyt ensimmäisenä mielessä. Oli keskityttävä uuden omaksumiseen ja koulutukseen aivan kuten miespuolisten varusmiestenkin, hän kuvailee.
22-vuotias naisvarusmiehen näkökulmasta 90-luvun Panssariprikaati otti naiset positiivisesti vastaan. Kantahenkilökunta suhtautui heihin aivan kuten muihinkin varusmiehiin. Immonen kuitenkin myöntää, että joidenkin miespuolisten palvelustovereiden asenteissa oli havaittavissa ensin ennakkoluuloja. Palvelusaamujen määrän kasvaessa ennakkoluulot alkoivat kuitenkin hälvetä.
– Jotkut ihmettelivät ensin, että mitä te naiset kuvittelette tekevänne täällä. Skeptinen asenne muuttui pikkuhiljaa, kun kaikesta tekemisestämme oli havaittavissa se, että teemme asiat täysillä ja aivan yhtä hyvin kuin miehetkin, Immonen muistelee.
Kohti sotilasuraa
Alokas Immosen tie johti aliupseerikurssille. Palvelusajan edetessä kohti loppua hänen kiinnostuksensa sotilasuraa kohtaan kasvoi. Palveluskeväänä yksikön harjoitustahti oli kuitenkin niin kova, ettei hakeutuminen opistoupseerikurssille ollut vielä ajankohtaista. Varusmiespalveluksen jälkeen Immonen vietti vuoden reservissä, jonka jälkeen kurssin pääsykokeet kutsuivat.
– Samoissa kokeissa oli yksi nykyisistä kollegoistani toisessa varuskunnassa. Hän kertoi ajatelleensa juoksukokeen aikana, että kauankohan tuo nainen tuossa vieressä jaksaa. Kuinka ollakaan, ohitin hänet testin aikana. Tilanteesta on vieläkin helppo repiä huumoria tavatessamme, Immonen naurahtaa.
Immonen valmistui viimeiseltä opistoupseerikurssilta vuonna 2003. Sen jälkeen hän on toiminut monipuolisesti erilaisissa työtehtävissä Puolustusvoimissa. Hänellä on kokemusta niin joukkuekouluttajan, komppanian vääpelin tehtävistä kuin esikuntatyöskentelystäkin. Yhtenä suurena innoittajanaan sotilasuralle lähtemiselle hän näkee omat varusmiesaikaiset kouluttajansa. Osa heistä on nykyään Immosen työkavereita.
”Harvassa ammatissa joutuu selittämään olemassaoloaan yhtä paljon kulkiessa työvaatteissa.”
Nainen on yksi muista armeijassakin
20-vuotisen sotilasuransa aikana Immonen ei ole kokenut naiseudella olleen vaikutusta hänen omaan menestykseensä tai siihen, miten häneen suhtaudutaan miesvaltaisessa työyhteisössä. Hän katsoo myös, että naispuolinen varusmies ei ole enää kummajainen perusyksiköissä, vaan aivan tavallinen asepalvelusta suorittava henkilö siinä missä muutkin. Maastopuvussa kasarmin ulkopuolella liikkuva naisupseeri herättää edelleen kuitenkin huomiota.
Tällä hetkellä Panssariprikaatissa työskentelee yhteensä 12 naispuolista sotilasta erilaisissa tehtävissä. Varusmiespalveluksen suorittamisen kannalta kaikki tehtävät ovat naisille mahdollisia. Usein tehtäviin pääsemistä rajoittavat vain majoitustilat.
– Harvassa ammatissa joutuu selittämään olemassaoloaan yhtä paljon kulkiessa työvaatteissa. Monesti ihmettelevät kommentit tulevat sellaisilta henkilöiltä, joiden aikana naisilla ei ollut vielä oikeutta suorittaa asepalvelusta, yliluutnantti naurahtaa.
Immosen oma mielipide on se, että Puolustusvoimissa fyysisten testien rajat pitäisi olla kaikille samat sukupuolesta riippumatta. Hän kannustaa kaikkia varusmiespalveluksesta haaveilevia naisia kehittämään ennen palveluksen alkua erityisesti omaa fyysistä kuntoa.
– Jokaisen naisen tulisi myös miettiä ennen palvelukseen hakeutumista, millaisia velvollisuuksia se viime kädessä tarkoittaa ja onko valmis ottamaan ne vastaan, Immonen päättää.
Mainos:
Varusmieslehden yhteistyökumppani: Oulun Yliopisto: Tetsaamisen lisäksi suomalaisista metsistä etsitään ratkaisua ihmiskunnan parantumattomiin sairauksiin. Kiinnostaisiko sinua armeijan jälkeen opiskelupaikka Oulun yliopistossa?
Reservin alikersantti Julia Turunen halusi varusmiespalvelukseen lapsesta asti.
Oppia kaikille elämän osa-alueille
Alikersantti Julia Turusen vapaaehtoisen asepalveluksen päättymisestä tulee kesällä kuluneeksi viisi vuotta. Varusmiespalveluksen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Palveluksen jälkeen Turunen keräsi puoli vuotta työkokemusta rikosseuraamusalalta. Sen jälkeen häntä odottivat opinnot ammattikorkeakoulussa, josta hän valmistui viime vuonna sairaanhoitajaksi. Siitä huolimatta tehtävät Puolustusvoimissa kiinnostavat edelleen.
– Tällä hetkellä otan ensiaskeleita työelämässä sairaanhoitajana. Olisi kuitenkin mahtavaa, jos pääsisin vielä joskus toteuttamaan haaveeni kriisinhallintatehtävissä toimimisesta. Se on kiinnostanut minua aina, Turunen pohtii.
23-vuotias alikersantti suoritti asepalveluksensa Panssariprikaatissa Panssariviestikomppaniassa. Ajatus palvelukseen hakeutumisesta on kulkenut Turusen mukana lapsuudesta saakka. Häntä ovat kiehtoneet erityisesti halu haastaa itseä sekä kouluttautua varusmiesjohtajaksi. Turunen on kuitenkin varma siitä, että vuodesta jäi käteen paljon enemmän kuin mitä hän osasi odottaa.
– Varusmieskoulutus on kehittänyt minua lähes jokaisella elämän osa-alueella. Vuosi intissä antoi itsevarmuutta, opetti tunnistamaan omat vahvuudet ja heikkoudet sekä sellaisia koulutustaitoja, joita tarvitaan myös työelämässä. Lisäksi intti opetti vastoinkäymisten kohtaamista, Turunen luettelee.
”Omalla esimerkillä ja tekemisellä voi romuttaa ikävät stereotypiat.”
Turusen mielestä asepalvelukseen hakeutuva nainen hyväksyy sen, että hänen roolinsa on olla ikään kuin yksi mies muiden joukossa. Hän korostaa, ettei naiseudella saa helpotusta asepalveluksessa, vaan oma osaaminen on näytettävä aivan samalla tavalla kuin muidenkin.
– Olin puoli vuotta oman ryhmäni ainoa nainen, mutta sukupuoltani ei nostettu missään vaiheessa mitenkään esille. Oletukset esimerkiksi naispuolisten varusmiesten fyysisestä heikkoudesta elävät kuitenkin edelleen. Omalla esimerkillä ja tekemisellä voi kuitenkin romuttaa ikävät stereotypiat, Turunen muistuttaa.
Reservin alikersantin mukaan sukupuolella ei ole merkitystä normaalissa palveluselämässä. Kun yksilöstä tulee osaa joukkoa, ei kukaan tee numeroa vaatteita vaihtavasta naispuolisesta varusmiehestä.
– Vastailen usein kysymykseen siitä, että pärjääkö armeijassa naisena. Vastaan aina, että jos ehdit laittamaan hiukset nutturalle viidessä minuutissa ja uskallat käydä metsässä tarpeillasi, niin kannattaa hakea palvelukseen, Turunen letkauttaa.
