Teksti: Lauri Lindén
Saapumiserä 1/22 oli hurjin miesmuistiin. Astuin tuon joukon mukana tammikuussa palvelukseen, kun Omikron-variantti pyyhki yhteiskunnan yli. Puolustusvoimat eivät olleet valmiita. Eivät voineetkaan olla. Ensimmäiset päivät ja viikot olivat dramaattisia. Omikron levisi kuitenkin niin tehokkaasti, että paluu normaalimpaan oli nopeaa. Talven kääntyessä kevääksi aurinkoiset aamut viestivät paremmasta. Kenties maskeistakin päästäisiin eroon. Sitten koitti 24. helmikuuta. Aamuun kun herättiin, Euroopassa oli täysimittainen sota. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan.
Olin tuon viikon ensimmäsillä kunnon lomillani. En siis osaa sanoa ensitunnelmista varuskunnassa. Mutta muistan ensimmäiset viestit joukkueeni Snapchat-ryhmässä. Sota puhutti, oltiin huolestuneita. Pelko ei silti vallannut mieliä. Uskon, että suomalainen kansanluonne näytti myös armeijassa voimansa. Ei panikoitu, vaan jatkettiin omaa toimintaa, kuten siihenkin asti. Minulta kysyttiin kevään mittaan lukuisia kertoja, miten Ukrainan sota näkyy varusmiespalveluksessa. Vastaus yllätti usein minutkin. Kaikki jatkui ennallaan. Sodasta toki puhuttiin, mutta sen ei annettu häiritä omaa toimintaa. Koulutuksissa jatkettiin suunnitelmien mukaisella tahdilla minimoiden häiriötekijät. Näinhän se toki kuuluukin mennä, mutta itse olen tottunut siihen, että ulkoiset häiriötekijät muokkaavat toimintaamme, pahimmillaan lamauttavat. Suomen asevelvollisuusjärjestelmä osoitti jotain mihin harva pystyy.
Puolustusvoimat reagoi nopeasti kiristyneeseen tilanteeseen lähialueellamme. Helmikuinen turvallisuustason nosto tasoon Bravo oli julkista hallintoa muutenkin seuraavana harvinaisen kivuton ja vähän huomiota herättänyt prosessi. Sitä toki helpottaa se, että suurin osa tähän liittyvästä informaatiosta on turvaluokiteltua. Lähes yhtä nopeaa reagointia oli poliittisen kentän päätös resurssien lisäämisestä Suomen puolustukseen. Edes korona-kevään 2020 vielä akuutimpaa reagointia vaatineet poliittiset toimet eivät edenneet yhtä jouhevasti. Huhtikuun alussa oli valmiina hallituksen päätös 2,2 miljardin lisärahoituksesta. Kukaan ei vastustanut. Ei politiikka koskaan ole näin suoraviivaista. Enkä edes maininnut Nato-prosessia. Kaikki tämä kertoo siitä, että Suomi on maamme puolustukseen liittyvissä asioissa valmis, yhtenäinen ja päättäväinen. Toista esimerkkiä ei ole. Ei edes vuosituhannen pahin pandemia tai ilmastokriisi.
Vielä sana Ukrainasta. Suomalaisista tuntuu varsin luonnollista sielunveljeyttä taistelevia ukrainalaisia kohtaan. Olemmehan olleet samassa tilanteessa. Pelkillä lämpimillä ajatuksilla ei kuitenkaan sotia voiteta. Sodasta tulee pitkä, ja Ukraina tarvitsee jatkossakin kaiken mahdollisen tuen. Joku voisi sanoa, että Hersonissa ja Mariupolissa taistellaan meidänkin itsenäisyytemme puolesta.
Kirjoittaja on syyskuussa reserviin siirtynyt, yhteiskuntatutkimusta opiskeleva twitteristi.
