Olen juonut kahvia vain kerran elämässäni. Muistan päivän vieläkin: 7. tammikuuta vuonna 2013. Join täpötäyden teräsmukillisen, mustana tietenkin, yhtä aikaa jännityksen ja epäuskon vallassa. Nuo elämäni ensimmäiset – ja toistaiseksi viimeiset – kahvit ajoittuvat palvelukseenastumispäivälleni. Hetkeä aiemmin olin saapunut varuskuntani liikuntasaliin, jonka esitepöytien ja infotaulujen viertä mutkitteli jono uusia palvelustovereitani. Henkilötietojen täyttämisen jälkeen luvassa oli tervetuliaiskahvit. Kaksi silminnähden huvittunutta alikersanttia seisoskeli tarjoilupöydän takana ja toivotti tietenkin aamuja.
Siviilielämän vanhasta tottumuksesta kysyin alikersanteilta, oliko mahdollista saada myös teetä. ”Täällä ei saada, vaan voidaan”, minua oikaistiin. Teetä ei ollut tarjolla, sillä ”tämä on armeija.” Säilyttääkseni edes vähäisen uskottavuuteni kaadoin mukin täyteen kahvia ja pinnistelin sen sinnikkäästi kurkustani alas.
Pian valkeni, että varusmiespalveluksessa erityisvapauksia ei kannattanut odottaa ja sitäkin vähemmän vaatia. Siviilielämään verrattuna oli korostettua, että armeijassa oli välillä parempi olla hiljaa ja hyväksyä. Milloin iltavapaille pääsy myöhästyi ja sovittuja menoja oli peruutettava. Joskus ruokatauko jäi niin lyhyeksi, että leipää oli työnnettävä taskuun ja pakista lusikoitava suuhun se, mitä ennätti. Toisinaan oppilaskunnan velvoitteita hoidettiin vielä yön tunteina muiden ollessa jo nukkumassa.
Minulle, kuten oikeastaan kaikille varusmiespalveluksen suorittaneille tuttavilleni, on jäänyt mieleen palvelusajalta lukuisia hetkiä, jotka vaativat joustamista. Joustaminen palveluksessa on myöntymistä ryhmäpaineen alla, ajoittain valitettavaa kiirettä, mutta useimmiten joukon tarpeiden asettamista omien tarpeiden edelle. Joskus se oli yksinkertaisesti myös sen myöntämistä, että hiljaa olemalla asiat tuntuivat hoituvan jouhevammin. Jo ensimmäisenä palveluspäivänäni hyväksyin asian ja ajattelin, että myöntymällä ei ainakaan joudu silmätikuksi.
Pienten ja harmittomien asioiden osalta joustaminen oli ajoittain hyväkin taktiikka. Varusmiespalveluksessa on suhteellisen turvallista etsiä omia rajojaan ja kokeilla, mihin itsestä on. Voi olla, että parhaimmassa tapauksessa omia rajoja koetellessaan tulee löytäneeksi itsestään uusia ulottuvuuksia. Tärkeää on silti muistaa, että kiireen, ryhmäpaineen tai silmätikuksi joutumisen pelossa ei kuitenkaan saa kävellä yli omien periaatteiden tai aidosti tärkeiden tarpeiden. Sairaana ei saa arastella varuskuntasairaalaan menoa, eikä siviilielämän vaikeuksien yltäessä kasarmille asti kannata jäädä yksin. Apua pitää aina uskaltaa kysyä, sillä sitä on myös tarjolla.
Tupakaverit, esimiehet, sosiaalikuraattorit, sotilaspapit ja varuskuntasairaalan henkilökunta ovat kaikki lähellä ja käytettävissä. Edunvalvonta-asioissa me täällä Varusmiesliitossa tarjoamme selustan suojaa. Koko joukon kannalta tärkeintä on, että jokainen varusmies voi palveluksessaan hyvin.
Kirjoittaja on Varusmiesliiton uusi pääsihteeri.
