Ne, jotka sanovat, että “ei meidän aikaan armeijassa ollut naisia” tunnistaa helposti julkisissa kulkuneuvoissa ja yleisillä paikoilla. He tulevat hyväntahtoisella ilmeellä ottamaan olkapäästä kiinni tuijottaen rintoihin. Tavanomaisesta epämiellyttävästä tilanteesta poiketen heidän katseensa nauliintuu arvomerkkeihin, jotka on kiinnitetty takin edustaan.
Samassa tulee kysymys: ”Totteleeko ne pojat, kun tytöt siellä komentaa?”. Tässä lauseessa liian moni asia on pielessä.
Vaikka iänikuinen tytöttely ja pojittelu on asia, jota tulisi kitkeä aina kun siihen törmää, jää se näissä tilanteissa usein sivuseikaksi. Minua raivostuttaa enemmän kysymyksen sisältämä oletus. En edes muista, kuinka monta kertaa olen vastannut tähän. Silti jokaisella kerralla on täytynyt miettiä uudelleen, mitä siihen voi sanoa.
Vaikeaa kysymykseen vastaamisesta tekee se, että kysyjällä on perää oletuksessaan.
Johtamistaitoja voi kehittää, sillä se koostuu monista asioista eikä se ole sukupuolisidonnaista. Silti usein tuntuu, että naiset joutuvat aloittamaan johtajina takapellosta miehiin verrattuna – pelkästään sukupuolensa takia. Kaikki muut palaset saattavat olla kohdallaan, kuten ammattitaito ja motivaatio, mutta et ole mies.
Antaako miesvaltainen organisaatio ja toimintaympäristö ikään kuin automaattisesti luvan sukupuoli syrjintään? Onko oletusarvoista, että miehet eivät välttämättä tottelekaan naisia? Uskomattomimmalta tuntuu se, että tätä kysymystä tarkastellessa kura ei valu ylhäältä alas, vaan isoimmissa ongelmissa ollaan samanikäisten vertaisten kanssa.
Missä kohtaa on menty pieleen, kun parikymppiset viljelevät keskenään tämänkaltaista vihaa: Vapaaehtoinen nainen on nalkuttava akka, ei noheva taistelija tai motivoitunut johtaja, kuten samanlaista kuria vaativa mies. Kun nainen on miestä välinpitämättömämpi esimerkiksi kurinpidollisissa asioissa, häneltä odotetaan enemmän. Ollaanhan sitä kuitenkin tultu vapaaehtoisesti.
Vapaaehtoisesti. Taas se sana, se sana joka saa negatiivisen latauksen lähes jokaisessa tilanteessa.
Flunssa-aallon tulisi kai väistellä kaikki naisvarusmiehet – eihän kukaan vapaaehtoinen ole tullut tänne sairastamaan. Sateisella pyörämarssilla tympäätymisestä avautuminen ei todellakaan ole vapaaehtoisille sallittua. Vapaaehtoinen ei tunne vilua, nälkää tai väsymystä: se on leimattu jo palvelukseenastumismääräykseen.
Kaltoin kohdeltavaksi kukaan ei ole kuitenkaan vapaaehtoisesti tullut eikä vuosi, puolikas tai yhdeksän kuukautta tee naisista raasuja ja reppanoita, vaikka oikeudenmukaisuus on välillä kaukana. Varmasti on paikkansa pitävä väite, että vuosi on kasvattava ja antaa eväitä elämään.
En kuitenkaan toivoisi kenenkään karaistuvan nälvimisestä tai hyljeksinnästä. Mielummin vaikka siitä sateessa pyöräilystä.
Kaisla Luukkainen
Kirjoittaja on Varusmiesliiton hallituksen jäsen
