OpSec -läppää

Teksti: Jone Nikula

Kuva: Jone Nikula

Suomalainen varusmies ja reserviläinen on viime aikoina keikkunut taajaan uutisissa. Asevelvollisuusarmeijaamme, sen kokoa, tasoa ja varustusta on kehuttu niin omien kuin NATO –liittolaistenkin toimesta niin, että hitaammallekin on tullut selväksi, että asevelvollisuuden suorittamisella on merkitystä. Muutos on ollut melkoinen, kun ajattelee, että vielä vajaat kymmenen vuotta siten ihan vakavasti otettavinakin pidetyt poliitikot olivat vaatimassa asevelvollisuudesta luopumista menneen maailman ilmiönä.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että poliitikkojen lailla sangen moni rivikansalainenkin ehti ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan kyseenalaistaa asevelvollisuuden mielekkyyden. Puolesta vuodesta vuoteen kestävä palvelus on nähty joissain piireissä hukkaan heitettynä aikana joka kohtelee miehiä epätasa-arvoisesti ja hidastaa opiskeluja ja työelämään siirtymistä. Jotkut kriitikoista taas epäilivät asevelvollisuuden kautta koulutetun sotavoiman osaamisen ja suorituskyvyn riittävyyttä modernissa konfliktissa. Yhteistä kaikille asevelvollisuuden epäilijöille on ollut joko henkilökohtaisen kokemuksen puute palveluksesta tai pettymys omaan ammoin suoritettuun varusmiesaikaan. 

(MAINOS - teksti jatkuu alla)

Osasyy asevelvollisuuden ympärillä käytyyn ja sitä kritisoivaan keskusteluun on varmasti ollut myös niissä tarinoissa, joita varusmiehet ja reserviläiset kertovat. Inttijutut kun tuppaavat olemaan huvittavia anekdootteja möhläyksistä, kömmähdyksistä ja epäonnistumisista, ja antavat sellaisina siviileille sangen erikoisen kuvan varusmiespalveluksesta ja sotilaskoulutuksesta. On helppo ajatella ja uskoa, että jutut räyhäävistä kouluttajista tai v-käyrää nostavista marsseista ja niillä hajoamisista ja sen sellaisista kuulostavat melko lapsellisilta sellaiseen korvaan, jolta oma kannikkakohtainen kokemus asevelvollisuuden suorittamisesta puuttuu. Ilmiö korostuu julkisessa keskustelussa, jossa maanpuolustuksen makro- ja mikrotasot ovat kovin etäällä toisistaan. Yhtäällä on HX –hanke ja muut mittavat hankinnat, toisaalla vuotava teltta ja niukan oloinen lounaspussi. Vähemmälle huomiolle siviilillä jää se, että vaikka inttijuttuja piisaa, niiden informaatioarvo on todellisuudessa hyvin lähellä nollaa. Varusmiehen arkea ne ehkä hyperbolan kautta jonkin verran raottavat, mutta esimerkiksi koulutusta eivät juurikaan. Ja sehän inttijuttujen koko pointti onkin.

Varusmiespalvelus on aikaa, jona asevelvollinen saa koulutuksen sodan ajan tehtäväänsä. Hän oppii käyttämään aseita ja asejärjestelmiä, toimimaan osana ryhmää ja suurempaa kokonaisuutta ja kantamaan osaltaan vastuunsa maamme puolustamisesta. Se on melkoisen vakavaa touhua, ja tieto ja hiljainen tieto, jota taistelija koulutuksensa myötä omaksuu, on oikeasti merkittävää. Koulutuksen kovaan ytimeen liittyvien tietojen levittely julkisesti on ihan oikeasti ja perustellusti kielletty. Sotilasasioista pitää vaieta. Mutta kun kaverit ja kotiväki kuitenkin haluavat kuulla, millaista siellä ruotuväessä nyt sitten on, niin jotainhan niille on kerrottava. Ja silloin kerrotaan inttijuttu. Hauska tarina, jossa taistelijat nönnönnöö ja sejase mogaavat kevyemmän tai raskaamman kautta, ja kaikilla on hauskaa.      

On tietysti ikävää, jos yhteiskuntamme päättäjät perustavat käsityksensä maanpuolustuksesta ja Puolustusvoimista jälkikasvunsa tai näiden kavereiden armeijajuttuihin, mutta samalla he tulevat osoittaneeksi todeksi inttijuttujen voiman. Hassujen sattumusten ja hölmöjen edesottamusten muistelu ja edelleen kertominen selvästi toimii. Anekdooteilla sumuttaminen jättää vähemmälle huomiolle kaikki ne seikat, joista ei puhuta ja joilla oikeasti on merkitystä. Eli vaikka iänikuiset inttijutut saattavat jotakuta puuduttaa ja potuttaa ja jonkun toisen käsitystä asevelvollisuuden merkityksestä vääristääkin, niille on tilausta. Niillä otetaan informaatiotilaa haltuun ja siten osaltaan huolehditaan operaatioturvallisuudesta.  

Kommentoi

Samankaltaisia juttuta