Marssin oman joukkueeni ensimmäisessä ruodussa kun uusilla alokkailla oli edessään sotilasvala. Kannoin rynnäkkökivääriä tottuneesti olalla kahden muun johtajan välissä. Monet valokuvasivat ja muistelivat kuuluivat muistelevan omia palvelusvuosiaan. Kuitenkin yksi lause jäi mieleeni pidemmäksikin aikaa. Eräs pieni tyttö kysyi äidiltään ”miksi tuolla tytölläkin pitää olla tuo ase”. Tajusin, että siihen ettei se herättäisi kysymyksiä, olisi vielä matkaa.
Varusmiespalveluksessa on näkynyt kokoajan entistä suurempia tasa-arvo -askelia, aina siitä lähtien kun laki naisten vapaaehtoisesta palveluksesta astui voimaan. Tykkäänkin itse aina sanoa, että armeijassa ei ole naisia tai miehiä, on vain sotilaita. Kuitenkin yksi räikeä ero toteutuu vieläkin: naiset ja miehet erotellaan edelleen omiin tupiin.
Palvelukseen astuessa kuvittelin, että saisin paljon uusia miespuolisia kavereita, mutta todellisuudessa siihen kului monta kuukautta. Uskon, että yksi suuri vaikuttava tekijä on se, että kaikki naiset olivat samassa tuvassa sekä samassa joukkueessa. Naisia alettiin katsomaan laumana eikä yksilöinä.
Oli vaikea tutustua vapaa-ajalla muihin kun omiin tupalaisiin, jotka tottakai olivat naisia. Vasta ensimmäisessä maastoharjoituksessa, jossa olin ryhmäni ainoa nainen pystyin näyttäytymään henkilönä enkä sukupuolena. En nähnyt ongelmaa yhteismajotuksessa leiriolosuhteissa, joten miksi ongelma seuraisi mukana heti kun kasarmin ovet avattaisiin.
Mikäli ollaan huolissaan siitä että yhteistuvat veisivät naisilta yksityisyyden pois, pitäisi yhtälailla olla huolissaan siitä myös miesten kannalta. Mielestäni jokaisella tulee olla oikeus vaalia omaa yksityisyyttään. Omia WC- ja suihkutiloja ei tulisikaan poistaa, vaan jokaisella olisi mahdollisuus esimerkiksi vaatteiden vaihtoon siellä.
Näkisin, että yhteistuvat kasvattaisivat parempaa ryhmähenkeä sekä kaventaisivat sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää. Naiset ovat tulleet vapaaehtoisen palvelukseen, sillä he haluavat kantaa rynnäkkökivääriään aivan kuten miehetkin. He haluavat tulla kohdelluksi samalla tavalla, he haluavat aloittaa palveluksensa samalta viivalta ja edetä polulla jolla on yhtä paljon mahdollisuuksia kaikille jotka niihin haluavat tarttua.
Toivottavasti jonain päivänä valatilaisuutta katsomaan tullut pieni tyttö ei hämmenny rivissä olevasta naissotilaasta. Toivottavasti sinä päivänä tasa-arvoisessa Suomessa on otettu askel yhdenvertaisempaan asepalvelukseen, jossa niskanuttura karvalakin alla ei jätä jälkeensä kysmystä ”miksi?”.
Teksti: Kaisla Luukkainen
Kuva: Joonas Koivisto
Kirjoittaja on Varusmiesliiton hallituksen jäsen ja palvelee alikersanttina Kainuun prikaatissa.
