Alkuvuonna 2018 julkaistu Naissotilaat-sarja sai jatkoa suuren suosion seurauksena. Toisella tuotantokaudella tutustutaan Merivoimien maailmaan viiden nuoren naisen mukana. Vastasiko palvelus odotuksia, tuliko vastaan pettymyksiä ja miten mahdolliseen kritiikkiin voi varautua?
Teksti Saana Sjöblom-Hasselblatt
Naissotilaat-sarjan toinen tuotantokausi on täynnä vauhtia ja jännittäviä tilanteita. Päähenkilöiden arkea seurataan varusmiespalveluksen aloittamisesta aina kotiutumiseen asti, ja eri palvelustehtävät kuljettavat katsojat mukanaan monenlaisiin paikkoihin. Rannikkoprikaati Upinniemessä valikoitui kuvauspaikaksi yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa. Toisella tuotantokaudella on Bastella Median ohjaajan Ninni Rokosan mukaan uutta juurikin uusi varuskunta sekä tietysti uudet päähenkilöt, joiden ansiosta sarjassa nähdään aivan uudenlaisia inttitarinoita.
– Intti on pohjaton tarinakaivo ja uutta kulmaa inttijuttuihin tuovat vapaaehtoista asepalvelusta suorittavat nuoret naiset. Sarja on suosittu varmasti siksi, että inttimaailma kiinnostaa niin isoa osaa katsojista. On luonnollista, että armeijasta kertovaa sarjaa haluavat katsoa kaikki sen suorittaneet tai sinne menevät, Rokosa pohtii.
Sarjassa on panostettu työryhmän mukaan varsinkin tarinankerrontaan ja castingiin. Koska ääni annetaan nimenomaan päähenkilöille, on tuotantokausi yhtä ainutlaatuinen kuin siinä esiintyvät henkilöt. Rokosa kuvailee sarjan toista kautta jopa dramaattiseksi.
– Vaikka tälläkin kaudella on tuttuja juttuja kuten kovilla ampumista, Cooperin testi, vala ja palvelustehtävien valinnat, niin pääosin nähdään uusia asioita ja televisiossa muutenkin ennennäkemätöntä materiaalia. Tällä kertaa päästään käymään jopa sotalaivalla.
Merellisiä haasteita
Palvelus Merivoimissa asetti sarjan kuvauksille omanlaiset haasteensa. Esimerkiksi sotalaivoissa kuvaamista hankaloitti se, että aluksilla on paljon asioita, joita ei saa kuvata. Rokosa kertoo kuvausrajoitteiden luonnollisesti vaikeuttaneen tekijöiden työtä. Kaikesta huolimatta kuvausmateriaalia saatiin todellakin riittävästi.
– Yksi kuvausreissu peruuntui myrskyn takia ja toinen isompi kohtaus jäi kuvaamatta pahan sumun takia. Jännittäviä ja kiinnostavia hetkiä alukselta taltioitui kuitenkin hyvissä määrin, ja ne ovat tietysti mukana sarjassa, Rokosa vinkkaa.
Päähenkilöitä seurattiin peruskoulutuskaudella tiiviimmin, mutta sen jälkeen noin 1–3 kuukauden välein yleensä pari päivää kerrallaan. Kuvattua materiaalia oli pakko karsia ja Rokosan mukaan sarjasta jäi pois paljon hyviä kohtauksia ainoastaan siksi, etteivät ne yksinkertaisesti mahtuneet tuotantokaudelle.
– Se, mitä päätyi valmiiseen jaksoon, valittiin aina sisältö edellä. Tärkeimpiä valintakriteereitä olivat tapahtumien monipuolisuus, koskettavuus ja samaistuttavuus.
Yhteistyö Puolustusvoimien kanssa on sujunut Rokosan mukaan erittäin hyvin kaikki neljä vuotta. Puolustusvoimien tiedotteen mukaan ohjelman kuvausten vaikutus varusmieskoulutukseen kyseisessä yksikössä oli melko pientä. Toisella tuotantokaudella kuvausten kanssa tiiviisti työskennellyt Suomenlinnan rannikkorykmentin Viestikomppanian päällikkö, kapteeniluutnantti Sofia Reihen mielestä oli hienoa huomata, kuinka varusmieskoulutus ja naisten vapaaehtoinen palvelus nähdään niin mielenkiintoisina, että niitä ja yksikön arkea haluttiin kuvata kokonaisen sarjan verran.
– Yhteistyö tuotantoyhtiön kanssa onnistui erittäin hyvin. Sarjaan valitut naisalokkaat sijoitettiin samaan joukkueeseen ja varmistimme, että kaikki kantahenkilökuntaan kuuluvat sekä varusmiehet siinä joukkueessa olivat suostuvaisia kuvattaviksi, Reihe kommentoi.
Sarjan saavuttama suosio vaikutti päätökseen kuvata toinen – ja nyt kolmas – tuotantokausi.
– Päätimme tehdä lisää, koska katsojat pitivät sarjasta niin paljon. Voin olla vain kiitollinen siitä, että saan tehdä katsojille sellaista mitä on oikeesti kiva tehdä, Rokosa hehkuttaa.
Salamavalojen säihkeessä
Yhtenä päähenkilönä nähtävä vantaalainen Anni Niemelä myöntää olleensa aluksi hämmentynyt siitä, että kamerat olivat koko ajan kintereillä. Vierastamista korosti ylipäätään kaikki palveluksen alun aiheuttama hämmennys, mutta hän kertoo tottuneensa kameroihin lopulta nopeasti.
– Haastattelut olivat hauskoja ja sitä saattoi jopa unohtaa helposti, että oli mikrofoni mukana. Kerran unohdinkin sen itselleni ja palautin myöhemmin kuvausryhmälle, Niemelä muistelee.
Kameroiden seuratessa ei voinut Niemelän mukaan välttyä huomiolta, mutta hän yritti parhaansa keskittyä ainoastaan omaan tekemiseen. Niemelä on jälkikäteen pohtinut, että oliko hyvä vai huono asia, että kaksi hänen saamaansa paniikkikohtausta osuivat kuvauspäiville. Vaikka kohtaukset eivät päätyneet nauhalle, ovat jälkitunnelmat ja kyyneleet osa sarjaa.
– Olin kameran edessä oma itseni ja näytin tunteeni. Sen ei pitäisi olla huono asia, että nähdään mitä intin, muiden ihmisten tai itseni luomat paineet aiheuttivat minussa sarjan aikana, Niemelä pohtii.
Sarjaan osallistuminen oli Niemelän mukaan ainutlaatuinen kokemus, joka mahdollistaa palveluksen kokemisen uudestaan. Hän oppi kuvauksista myös paljon hyödyllistä liittyen media-alaan, jota hän päätyi opiskelemaan kotiuduttuaan armeijan harmaista. Alan kokemusta kertyi palveluksen aikana myös mediavarusmiehen tehtävästä, johon Niemelä siirtyi peruskoulutuskauden jälkeen. Erityiskomennusjoukkueessa Kaartin jääkärirykmentissä hän oppi, että jokaisen tehtävä ja panos on tärkeä.
– Nykyiset opintoni painottuvat tuotantoon, joten sarja on auttanut ymmärtämään esimerkiksi kuvauksissa toimimista. Myös palvelustehtävistä on ollut paljon hyötyä opintojen kanssa, mutta tärkein oppi oli palveluksessa se, että kaveria ei jätetä.
”Olin kameran edessä oma itseni ja näytin tunteeni”, Anna Niemelä muistelee.
”Pienetkin pärjää”
Siinä missä Niemelä kertoi osallistumisestaan sarjaan jopa seuraajilleen sosiaalisessa mediassa, jakoi espoolainen Milla Knutsson tiedon vain perheensä kesken. Hän päätti hakea mukaan saatuaan kotiin kirjeen, jossa pyydettiin asiasta kiinnostuneita koekuvauksiin ennen palveluksen alkamista. Knutsson halusi muun muassa näyttää, että kuka tahansa voi pärjätä palveluksessa.
– Jännitin ennen palvelusta jaksaako 155 senttimetriä pitkä 50-kiloinen henkilö kantaa kaiken varustuksen ja marssia pitkiä matkoja painava reppu selässä. Todistin ainakin itselleni, että jaksaa. Näytin myös, että voi olla ihan yhtä suomalainen ja puolustaa samalla tavalla kotimaataan, vaikka näyttää erilaiselta, Knutsson toteaa.
Sarjan julkaisussa Knutssonia jännitti se, näyttäisikö hän jaksoissa itseltään vai kenties ihan vieraalta. Hänen perheensä oli mukana kuvauksissa, mutta muu suku, naapurit ja ystävät eivät tienneet Knutssonin olevan mukana Naissotilaissa. Tuttavien suhtautumisen osasi odottaa olevan positiivinen, mutta tuntemattomien mielipiteistä ei ole mitään takeita. Knutsson teki päätöksen kritiikkiin suhtautumisesta kuitenkin jo ennen julkaisua.
– Rakentava kritiikki on hyväksi, mutta somekritiikki on usein loukkaavaa ja sen tarkoitus on vain satuttaa. Päätin, etten lue kommentteja lainkaan somesta tai jää miettimään mitä sarjasta tai meistä päähenkilöistä kirjoitetaan, Knutsson perustelee.
10-vuotiaasta asti palveluksen suorittamisesta haaveillut Knutsson kertoo, että jotkin odotukset osoittautuivat vääriksi. Hän oli esimerkiksi kuvitellut, että armeijassa olisi jatkuvasti ”kovaa sotatoimintaa”. Palveluksessa on todellisuudessa paljon yleiseen sotilaallisen koulutukseen ja käyttäytymiseen liittyviä oppitunteja, ja esimerkiksi toimistokäyttäytymistä opetellaan oikeaoppisesti oveen koputtamisesta lähtien. Knutsson kokee oppineensa asepalveluksessa paljon hyödyllisiä asioita, mutta kertoo tuntien vaikuttaneen joskus turhauttavilta vilkkaan ja toimeliaan nuoren mielestä.
Vaikeinta palveluksessa oli kuitenkin omasta etnisestä ulkonäöstä kuullut nimitykset ja pilkkaukset. Ikävintä Knutssonin mielestä oli, että pilkkaajina oli muutamia naisjohtajia. Asepalvelus opetti kokonaisuudessaan hänelle kuitenkin paljon luonteenlujuutta. Knutsson on ylpeä, ettei joutunut turvautumaan kantoapuun, vaan kantoi aina tarvittavat varusteet itse ja suoritti marssit loppuun. Talon sääntöjen, tapojen ja ohjeiden oppiminen oli helppoa.
– Päästyäni lääkintämieheksi olin hyvin motivoitunut oppimaan kaikkea tehtävästä. Palveluksessa ei mennyt aina ihan putkeen, mutta kuvausryhmä oli mukava ja heille oli helppo puhua. Oli hämmästyttävää, miten paljon henkilökuntaa sarjan ympärillä pyöri ja miten hyvin kaikki toimivat yhteen, Knutsson päättää tyytyväisenä.
””Voi olla ihan yhtä suomalainen, vaikka näyttää erilaiselta” , Milla Knutsson toteaa.
Itsensä haastamista ja hyväksymistä
Samaan tupaan peruskoulutuskaudella päätyi myös porilainen Anne Isokorpi. Turvallisuus- ja puolustuspoliittisia aiheita uutisista mielellään seuraava Isokorpi oli halunnut suorittaa asepalveluksen koulutuksena itseään varten jo kauan, mutta päätyi varuskunnan porttien sisäpuolelle vasta opiskelun jälkeen. Monen elämänvaiheen jälkeen filosofian maisteri löysi itsensä Upinniemestä 29-vuotiaana, kun hänen oma ikäluokkansa oli suorittanut palveluksen kymmenen vuotta sitten. Motivaattoreina toimi ennen kaikkea tahto ja uteliaisuus ymmärtää, mitä Puolustusvoimat, varuskunnat ja itse asepalvelus tarkoittavat yhteiskunnassa.
– Ennakkoluuloni palveluksesta olivat aika vähäiset. Olin selaillut Sotilaan käsikirjaa netistä ja osasin odottaa, että palvelus koostuu eri vaiheista ja tulisimme saamaan paljon vastuuta materiaalista sekä omasta oppimisesta esimerkiksi aseenkäsittely-, taistelu- ja marssikoulutuksissa, Isokorpi luettelee.
Aluksi ajatus sarjaan osallistumisesta ei tuntunut Isokorvesta omalta, mutta lopulta uteliaisuus houkutteli hänet hakeutumaan mukaan. Hän jännitti palveluksen alussa esimerkiksi sitä, olisiko hän kuvausryhmän tiellä tai päinvastoin. Tältä kuitenkin vältyttiin ja kuvausryhmä tuli jatkuvasti tutummaksi. Isokorven mukaan eteen tuli kuitenkin hetkiä, jolloin ei olisi halunnut olla kameroiden edessä.
– Vaikeita tilanteita kameroiden käydessä olivat niitä heikoimpia hetkiä, joissa oma jaksaminen tai osaaminen ei kantanut kovin pitkälle. Asian hyväksyminen kasvatti kuitenkin henkistä puolta, sillä turha murehtiminen tai asioiden vatvominen ei ole hyväksi, Isokorpi havainnollistaa.
Erityisen haastavaa palveluksessa oli Isokorven mukaan fyysisesti haastavissa suorituksissa pärjääminen, palautuminen sekä reagoiminen yllättävissä tilanteissa. Sotilaallinen käyttäytyminen oli hänelle kuitenkin helppoa, ja inttislangi tuli tutuksi heti ensimmäisinä päivinä. Laivapalveluksen suorittanut Isokorpi jää kaipaamaan eniten aluksen irrotus- ja kiinnityshälytyksiä – sitä tunnetta, että on lähdön aika, mutta tietää, että kotisatamaan tullaan takaisin. Palveluksesta jäi hänelle käteen paljon tietoa ja taitoja, joita ei muualta saa.
Myös kuvattavana oleminen oli Isokorven mielestä opettavaista. Hän nostaa hattua koko kuvaustiimille, joka ”kantoi kameroiden ja mikrofonien lisäksi paljon malttia ja ymmärrystä mukanaan”.
– Armeijassa ei ole tärkeintä se, kuinka korkealle koulutuksessa ja hierarkiassa pääsee, vaan se, kuinka jaksaa painaa kotiutumiseen asti. Ja se, lähtisikö suorittamaan asepalvelusta uudestaan kaiken kokeneena ja tietäen, mitä haasteita se tuo tullessaan. Itse lähtisin ja toivoisin näkeväni monet tutut kasvot niin tapahtuessa!
”””Armeijassa ei ole tärkeintä se, kuinka korkealle koulutuksessa pääsee.” , Anne Isokorpi muistuttaa. Isokorpi ehti palveluksensa aikana lomalle kummityttönsä ristiäisiin.
Kymmenen jakson pituisessa Naissotilaat 2-sarjassa nähdään päähenkilöinä myös 2/18-saapumiserän alokas Henna Kaski sekä 1/18-saapumiserässä palveluksen aloittanut tuvan esimies, alikersantti Henni Sinilaakso. Sarja on katsottavissa Yle Areenasta tai Yle TV2:lla maanantaisin 23. joulukuuta saakka. Alkuvuonna 2018 julkaistu sarjan ensimmäinen tuotantokausi löytyy myös Yle Areenasta.
Naissotilaat 2:
- Ohjaaja: Ninni Rokosa
- Vastaava tuottaja: Ulrika Hirvikallio-Setälä
- Käsikirjoittaja: Sanna Reinumägi
- Leikkaaja: Jari Heikkinen
- Kuvaajat: Jan-Niclas Jansson, Kristian Isotalo
- Äänittäjä: Mikko Salo
- Äänisuunnittelija: Petri Koskimäki
