[adinserter name="deskari banneri etusivu"]

Aamuherätys

​​Vuoden alussa uutisoitiin varsin laajasti, kuinka vuoden -23 ensimmäinen saapumiserä aloitti varusmiespalveluksensa suorittamisen. Ja mikä oli uutisoidessa, kun kaikilla mittareilla tarkastellen kaikki oli kohdallaan: varusmiesten maanpuolustustahto ja palvelusmotivaatio ovat liki ennätysmäisen korkealla tasolla, varustus on nykyaikaista, koulutus realistista ja fasiliteetit enimmältään osin taas pykälän verran paremmat kuin aiemmin. Uutisoinnissa kiinnitettiin laajasti huomiota myös siihen, että vasta vajaan vuoden verran olemme eläneet sellaisessa maailmanajassa, jossa keskiverto suomalainen sotilas saattaa päätyä lunastamaan annetun valan ja osoittamaan oppimansa taidot todellisessa konfliktissa simuloidun harjoituksen sijaan. Mutta eniten otsikoita ja some- ja muuta verkkokeskustelua näytti herättävän Isänmaan Raskaan alokkailleen tarjoama aamuherätys. Se kun oli lehtitietojen mukaan kovin lempeä, kaukana vanhan hyvän ajan meluisasta pelottelusta.

Suomalaisen maanpuolustuskeskustelun siunaus ja kirous on sisäänrakennettu systeemiimme. Siunauksellista on se, että toisin kuin maanpuolustuksensa tai sotimisensa ammattilaisille ulkoistaneissa yhteiskunnissa, Suomessa on asevelvollisuuden ansiosta liki jokaisella täysi-ikäisellä kansalaisella, jos ei välttämättä kannikkakohtaista kokemusta ja jopa ymmärrystä sotilaallisesta maanpuolustuksesta, niin ainakin toisen käden tietoa siitä, miten Suomea puolustetaan jos niikseen tulee, ja millaisella koulutuksella uhkakuviin varaudutaan. Keskustelun kirous on se, että suuri osa keskustelijoista tuntuu peilaavan aihetta omaan tai kaverin varusmiesaikaan niin, että joskus ammoin suoritettu palvelus on se standardi, josta jälkipolvet saapumiserä kerrallaan ovat tinkineet ja luistaneet, kunnes ollaan tilanteessa, jossa aamuherätyskään ei enää ole entisensä.

Siihen aikaan, kun itse suoritin varusmiespalvelusta (III/90), Puolustusvoimat oli varsin toisennäköinen laitos kuin tänään. Naisia ei päästetty palvelukseen, univormuja oli kolme erilaista ja sarkapuku päälle, RK:n perä ei taittunut ja AUK:n ensimmäisellä pätkällä opetettiin sana ”eiku” korvaamaan sanalla ”korjaan” punnertamalla niin kauan, että ”korjaan” tuli selkäytimestä. Ja aamuherätykset? Ne olivat sen verran tehokkaita, että kukaan ei taatusti nukkunut pommiin. Näin jälkikäteen ajatellen, kuten tuolloinkin, se oli kaikki kai ihan okei. Ei rättisulkeiset, loputon saappaiden kiillotus, turha juokseminen ja poistuttaminen tai meluisat herätykset sinänsä erityisen miellyttäviä olleet, mutta silloin ne tuntuivat kuuluvan asiaan. Onneksi eivät tuolloinkaan asian ytimeen. Ytimessä olivat sotilaan taidot ja sodan ajan tehtävät. Niiden ohessa vain sattui olemaan aikaa nykyvinkkelistä tarkastellen simputukselta haiskahtavalle valkoiselle melulle, jolla meitä poikia motivoitiin ”perinteisin keinoin”.

Suomen Puolustusvoimat, siinä kuin kaikkien maiden sotavoimat, ovat laitoksia, jotka elävät tradition ja tulevaisuuden välissä. Asevoimille perinne on aateluutta, joka velvoittaa varautumaan tulevaisuuteen niin, että kulloinkin vahtivuorossa olevat ikäluokat voivat kantaa vastuunsa maan puolustamisesta uskottavasti ja luotettavasti sen ajan, jonka vastuu on heidän kannettavanaan. Juhlavan kuuloinen väittämä jalkautuu varusmiestasalle aselajin ja yksikön perinteiden vaalimisen muodossa, paraatien lippulinnoissa ja esimiesten ja –naisten juhlapuheissa, kiertopalkintoina ja suoritusmerkkeinä ja sen sellaisina. Reserviläisenä voi saada ampumamerkin lisäksi rintaan jo komeampiakin prenikoita, jotka nekin juontavat juurensa Puolustusvoimain pitkiin ja monipolvisiin perinteisiin. 

(MAINOS - teksti jatkuu alla)[adinserter block="4"]

Virallisten perinteiden rinnalla on Suomessa, kuten ilmeisesti muuallakin, harrastettu kaikennäköisten epävirallisten perinteiden ylläpitoa pienemmissä ja suuremmissa kokoonpanoissa. Näistä epävirallisista perinteistä osa on hauskoja ja harmittomia, osa jopa hyödyllisiä ja osa täysin yhdentekeviä, pahimmillaan yksilön motivaatiota nakertavia rituaaleja ja riittejä joista on syytäkin päästä eroon.

Suomalainen sotilaskoulutus on jatkuvasti kehittyvä ja itseään kehittävä prosessi, jossa pyritään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen annettujen resurssien puitteissa. Paras mahdollinen lopputulos varusmiesten koulutuksessa tarkoittaa osaavien sotilaiden kouluttamista rauhan ajan reserviin. Ja tähän lopputulokseen päästään nimenomaan prosessilla, joka ottaa huomioon ei ainoastaan Isänmaan, vaan myös koulutettavien yksilöiden tarpeet.

Erän I/23 jakovarusteet ovat varsin modernia kamaa: maastopuku ja varsikengät M05, RK:t ovat enimmältään 95- tai 62M –malleja, osa komposiittikypäristä on jo high cut, pc:t ovat M17 ja ylipäätään, liki kaikki mihin varusmiehet pääsevät käsiksi, on tuotettu ja suunniteltu tällä vuosituhannella tämän päivän sotilaan tarpeisiin. Minkä ihmeen takia aamuherätyksen pitäisi olla 1920 –luvulta?

Kirjoittaja on pitkän linjan toimittaja ja radiojuontaja.

Kommentoi

[adinserter name="deskari banneri etusivu"]

Samankaltaisia juttuta