Muistan ikuisesti päivän, jolloin ystäväni kyyditsi minut Rannikkoprikaatiin Upinniemeen palveluksenaloittamispäivänä. Maha kipeänä jännityksestä astuin porteista sisään ja siitä alkoi vapaaehtoinen varusmiespalvelukseni. Minulla ei ollut tuolloin vielä aavistustakaan, miten paljon tulisin kasvamaan seuraavan vuoden aikana.
Viimeisenä päivänä siviilissä äitini kysyi, olenko varma mitä olen tekemässä. Vastasin, että en todellakaan tiedä, mutta lähden ottamaan siitä selvää. Nyt reservin aliluutnanttina en ole katunut päätöstä hetkeäkään. Päällimmäinen syy naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamiselle oli maanpuolustustahdon lisäksi halu kasvattaa ja kehittää itseäni. Halusin heittäytyä tuntemattomaan maailmaan mukavuusalueen ulkopuolelle.
Alussa jopa yllätyin, kuinka hyvällä asenteella meidät naiset otettiin yhteisössä vastaan. Tuntui, että kaikki olivat todellakin samalla lähtöviivalla taustastaan ja sukupuolestaan huolimatta. Minulla oli selkeät tavoitteet, joita kohti etenin päivä päivältä. Pääsin ensin aliupseerikurssille, josta jatkoin reserviupseerikurssille Haminaan. RUK:ssa kykyni laitettiin todellakin koetukselle. Tuntui, että siellä osa porukasta ei uskonut naisten kykenevän toimimaan johtajina. Tällöin ymmärsin jotain tärkeää; minun tulisi seistä omilla jaloillani ja toimia niin, kuin oikeaksi näen. Ajattelin, että jos voin olla rehellinen itselleni, voin olla sitä myös muille – ja vain aitona omana itsenäni koin olevani hyvä johtaja. Oli tärkeää oppia, että varsinkaan alaisten eteen ei kannattanut lähteä esittämään mitään tai ketään.
Minne ikinä elämässä meneekään, voi kohdata ihmisiä, joiden kanssa arvot ja ajatusmaailmat eivät mene yksiin. Aina tulee olemaan niitä, jotka eivät usko sinuun. Opin varusmiespalveluksessa kenties yhtenä tärkeimmistä asioista kyvyn puolustaa itseäni. Pystyin todella seisomaan sanojeni takana. Kun mielipiteet menivät ristiin johtajakaudella, täytyi riidat hoitaa kypsästi toisia kunnioittaen ja asioista keskustellen. Välillä tuntui, ettei muiden arvostusta saanut millään. Valehtelisin jos väittäisin, ettei eteen tullut hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli lyödä palvelushanskat tiskiin. Selvisin kuitenkin sisulla niistä lukuisista kerroista, jolloin oli näytettävä muille taitojen kautta. Hoidin tehtävät aina loppuun asti niin hyvin kuin osasin – ja omien arvojeni mukaisesti.
Varusmiespalvelus on kasvattava kokemus niin henkisesti kuin fyysisesti. Tiiviistä yhteistöstä huolimatta hyvää ryhmähenkeä ei voi pitää siellä itsestäänselvyytenä. Joskus naisena saattaa joutua ”näyttämään muille” toisia kovemmin, että itsestä on oikeasti kaikkeen mihin muistakin. Epäilijöitä löytyy aina, mutta intissä pärjää avoimin mielin ja siten, että uskaltaa toimia myös mukavuusalueensa ulkopuolella. Kaikista tärkeimpänä kannattaa pitää mukana uskoa itseensä – jos sitä jaksaa kantaa 165, 255 tai 347 päivää, niin jaksaa koko elämän.
Teksti: Lumi Sipilä
Kirjoittaja on lääketieteen ylioppilas ja aliluutnantti reservissä
