Suomalaisvalmentajien tämän hetken kirkkain tähti on Antti Pennanen, joka puhuu tunteista eikä luota trendeihin. Kymmenen vuotta sitten Pennanen oli pohjalla, nyt menestyneempi kuin koskaan. Matkalla on ehtinyt tapahtua paljon.
Teksti: Santeri Saarinen
Kuvat: Santeri Saarinen & Ilves Hockey
Ilveksen ja keväästä lähtien kiekkomaajoukkue Leijonien päävalmentaja, Antti “Pendo” Pennanen, istahtaa ennen aamujäitä Nokia-areenan aulan kahvilaan. Kaukalon laidalla kiivaana tunnettu koutsi rupattelee nyt valmentamisesta rauhallisesti, lähes filosofimaisesti. Kontrastiin on kuulemma törmätty ennenkin. Ehkä aiemmin sitä ei olisi ollut. Monen mestaruuden ja menestysjoukkueen puikoissa häärinyt Pennanen on kulkenut tien, jossa valmentaja on oppinut johtamaan pelaajien lisäksi itseään.
“Kymmenen vuotta sitten voin huonosti ja se säteili kaikkeen valmennuksessa ja elämässä”, hän kertoo nyt.
Sittemmin Pennanen on puhunut mielenterveysasioista myös julkisuudessa avoimesti. Suurimmat saavutukset valmennusuralla ovat irronneet samalla, kun käsitys itsestä ja valmentajuudesta on muuttunut.
Valmentamista Pennasella on takana nyt parisenkymmentä vuotta. Sitä ennen hänestä piti tulla pelaaja. Ensikosketus kiekkoiluun saatiin Hikiän ulkojäillä, sittemmin seura vaihtui perheen muuttojen myötä.
“Kyllä musta ammattipelaaja piti tulla. Ensin pakkina ja sitten hyökkääjänä. Jossain kohtaa realiteetit alkoivat kuitenkin tulla vastaan. Töihin piti päästä ja rahaakin saada, siihen se sitten loppui”, Pennanen summaa lakonisesti.
Pelaajauran viimeiseksi pestiksi jäi vuosi Mestiksessä Hyvinkään Ahmojen riveissä. Sitten Pennanen siirtyi valmentamaan. Kotikaupunki Hämeenlinna on ollut uralla maadoittimena, jossa on pelattu, valmennettu ja asuttu. Ensimmäinen varsinainen päävalmentajan pestikin löytyi kotikaupungista, B-juniorien päävalmentajana, sitten A-nuorissa. Ensimmäisestä tuloksena oli kaksi hopeaa, jälkimmäisestä parhaan valmentajan palkinto kaudelta 2010-2011.
Menestys nuorten jääkiekossa avasi tien Liigaan toukokuussa 2011, osaksi Pentti Matikaisen valmennustiimiä HIFK:ssa. Osin myrskyisäkin pesti päättyi koko silloisen, Pasi Sormusen, johtaman valmennustiimin irtisanomiseen tammikuussa 2013. Jo aiemmin riittämättömyyden tunne oli ollut valtava, Pennasen mielestä myöhemmin ajateltuna kyse oli masennuksesta. Kymmenisen vuotta sitten HIFK:n apuvalmentajana hän aloitti yhteistyön terapeutin kanssa.
“Se oli varmasti yksi viisaimpia päätöksiä, joita olen tehnyt”, Pennanen toteaa, ja jatkaa:
“Sen myötä suhde valmentajuuteen on muuttunut. Valmentaminen on edelleen tärkeä osa minäkuvaa, mutta yksittäisen matsin häviäminen ei mene enää samalla tavalla ihon alle.”
Nyt hän muistelee aikaa, jolloin valmentajuus määritti lähes koko identiteettiä.
“Jos se, kuinka hyvin onnistuu valmentajana määrittää sitä, kuinka hyvä on itse, ollaan vaarallisella polulla. Silloin tuli tavallaan seinä vastaan.”
Joulukuussa 2023 Ilves läähättää paikallisvastustaja Tapparan perässä sarjataulukon kakkosena. Vyön alla Pennasella on kaksi Mestiksen mestaruutta Jukureissa, apuvalmentajana kaksi nuorten maailmanmestaruutta ja päävalmentajana pronssia, maailmanmestaruuskisoista apuvalmentajana kultaa. Kotikaupunki Hämeenlinnassa voitettu Suomen mestaruus HPK:n päävalmentajana lämmittää yhä. Suunnanmuutos kannatti.
“Tapa, jolla näen valmentamisen, on muuttunut valtavasti kymmenessä vuodessa”, Pennanen myöntää.
Jos henkinen puoli ei ole kunnossa, kuvioista ja fyysisestä kestävyydestä ei pitkässä juoksussa ole apua.
“Sama koskee valmentajaa. Stressi paljastaa viimekädessä sen, miten ihmisiä johdetaan. Muutamalla lauseella voi tuhota todella paljon, jos ei ole tietoinen siitä, mitä itsessä tapahtuu”, Pennanen katsoo.
“Jos se, kuinka hyvin onnistuu valmentajana määrittää sitä, kuinka hyvä on itse, ollaan vaarallisella polulla.”
“Valmentaja on aina suhteessa ympäristöönsä. Teknistaktinen puoli ei elä tyhjiössä ja se täytyy ymmärtää. Pelaajilla on usein mentaalivalmentajat, mutta valmentajilla ei sellaisia ole.
Aivan mustavalkoista tämäkään ei ole. Teknisesti huonosti suoriutuva pelaaja on pian työtön, mutta toisaalta parhaaseen fyysiseen suoritukseenkaan ei ylletä, jos pää ei ole kunnossa.” Toisaalta, kun koko itsetunto perustuu suoritukseen, panostaminenkin on kovempaa.
“Ristiriita onkin siinä, että huonosti voiva urheilija voi tehdä todella kovaa tulosta lyhyen aikaa. Pitkässä juoksussa se harvemmin kantaa.”
Johtamistrendeihin Pennanen ei usko.
“Yritän pysyä niistä kaukana”, hän naurahtaa.
Valmentaminen ja johtaminen ovat niin monisyisiä ilmiöitä, että takertuminen yhteen oppiin tai liika monimutkaistaminen kääntyy vain itseään vastaan. Päinvastoin, Pennasen mielestä menestys piilee nimenomaan yksinkertaisuudessa:
“Etsi kompleksisesta maailmasta olennainen. Informaatiota on valtavasti. Osa on hiljaista ja osa on kuuluvaa, paljon hyödyllistä ja paljon hyödytöntä. Siitä kaikesta pitäisi osata tunnistaa olennainen, tehdä päätös ja kantaa vastuu”, hän tiivistää.
Olennaista on myös se, että jokaista kohdellaan joukkueessa tasapuolisesti, samoilla säännöillä. Pelaajien on voitava luottaa valmentajaan.
“Pelolla johtamisella on lyhyet jäljet. Ryhmässä täytyy tuntua turvalliselta, se on valmentajan tehtävä. On myös oltava sellaisia arvoja, jotka eivät ole kaupan. Niistä kiinni pitäminen vaatii johtajalta lujuutta”, Pennanen listaa.
“Stressi paljastaa viimekädessä sen,
miten ihmisiä johdetaan.“
Itsensä täytyy tuntea. Mistä tulee ja mitkä asiat itselle ovat haasteita ja vahvuuksia. Miksi työtä tekee. Kuinka toimii suhteessa muihin?
“Ei ole olemassa yksilösuoritusta. Joukkueurheilussa kaikki liittyy ympäristöön”, Pennanen toteaa painokkaan rauhallisesti.
Kello vaihtuu kymmeneen, aamujäät alkavat. Niiden jälkeen Pendo ajaa kotiin Hämeenlinnaan. Toivottavasti ainakin osa valmentajan viitasta jää hallille. Siihen ainakin pyritään.
