Lähtiessäni ensimmäisille lomille asepalvelukseni aikana, kohtasin ongelman. Linja-autovuoro, jonka piti matkata Niinisalosta kohti kotipaikkakuntaani, oli päätetty perua vähäisen matkustajamäärän vuoksi. Olin peloissani ja Porin lähellä. Piti keksiä reitti kotiin. Katsoin varovasti alokasjakson ensimmäisten viikkojen kuluttamia peukaloitani. Ihanteellisella liikkeellä nostin sormiani varovasti ylös yksitellen. Toivo elää.
Liftaus eli peukalokyyti on liikkumismuoto, missä esimerkiksi tienvarteen, linja-autopysäkille tai huoltoasemalle sijoittunut reissaaja pyytää kyytiä yleensä autonkuljettajalta. Liftaaja voi matkustaa ilmaiseksi tai matkan kustannuksia voidaan jakaa kuljettajan ja kuljetettavan kesken.
Kultakauttaan liftaus eli Suomessa 1960-1980-luvuilla. Etenkin nuoret ja varusmiehet käyttivät liikkumismuotoa, joka samanaikaisesti säästi rahaa, tarjosi elämyksiä ja oli ekologinen. Joillekin varusmiehille liftaaminen aikoinaan oli rationaalinen tapa päästä kotiin pitkien välimatkojen takana olevista varuskunnista.
Suomalaisen kirjallisuuden seura keräsi vuonna 2020 muistoja liftaamisesta Hyppää kyytiin! -kampanjassaan. Vastauksista näkyy haikeaa muistelua nuoruudesta, jolloin liftaaminen oli nykyistä yleisempää.
Parhaimmillaan kyydistä on tarttunut mukaan muistoja ja tarinoita, joskus jopa uusi ystävä ja yhdessä vastauksessa peräti aviomies.
Vastaajien mukaan useimmiten matka määränpäähän taittui sulavasti ja kyydin tarjoajakin sai hyvän mielen lisäksi seuraa matkoilleen. Parhaimmillaan kyydistä on tarttunut mukaan muistoja ja tarinoita, joskus jopa uusi ystävä ja yhdessä vastauksessa peräti aviomies. Kommenttien perusteella liftaamiseen yhdistyi nuoruuden tärkeitä hetkiä: festarit toisella puolen Suomea, ensimmäiset lomat intistä, matka parhaan ystävän luokse.
Liftaaminen haihtui kansanperinteestä poikkeukseksi pikkuhiljaa 90-luvulla ja edelleen 2000-luvulle tultaessa. Tähän vaikuttivat osaltaan yksityisautoilun yleistyminen, joukkoliikenteen kehittyminen ja tarinat liftaamisen vaaroista. YLE:n julkaisemassa Tietoisku: Liftarit -artikkelissa on liitettynä video vuosikymmenten takaa, jossa kuvatuissa lehtiartikkeleissa vilisee sisäministeriön neuvo: “liftaamista syytä varoa!”
Aika on tehnyt tehtävänsä myös liftausaikojen konkareille. YLE:n liftaamista käsitelleessä artikkelissa Terhi Havisalmi kommentoi aikuisena tekemäänsä viimeistä liftausreissuaan vuodelta 2000: “Havisalmi tajusi vieraassa autossa istuessaan olevansa liian tietoinen mahdollisista vaaroista. Kupliva jännitys oli muuttunut ahdistavaksi varuillaanoloksi.
– En todellakaan antaisi lasteni lliftata, sanoo nainen, joka kiersi Suomea peukalokyytiläisenä ristiin rastiin 14-vuotiaasta asti.”
Liftaamisen katoaminen on valitettava ilmiö, mutta ehkä toivo yhteisistä kuljetuksista ei ole täysin menetetty. Uusi teknologia on mahdollistanut useita uusia liikkumismuotoja ja ympäristönäkökulma saa yhä useamman harkitsemaan muuta kuin yksityisautoilua. Erityisesti yksi yhdistää peukalokyydin kaikki parhaat puolet, eliminoiden huonot: kimppakyyti.
Kimppakyydillä tarkoitetaan yhteisautoilua eli auton jakamista useiden käyttäjien kesken. Kimppakyytejä voi sopia vaikkapa naapuruston ja ystävysten kesken, johon myös Euroopan ympäristökeskus kannustaa ekologisuudenkin vuoksi.
Miten nuorelle alokkaalle kävi Niinisalon porteilla? Tarpeeni huomasi alikersantti, joka nappasi minut marmorin väriseen Jaguariinsa. Ennen kuin arvon lukijat innostutte, kyseinen rähjä ei ollut katsastuskelpoinen ja alkoi täristä ylittäessään 70 kilometrin tuntinopeuden. Alikersantin kanssa keskustellessamme ja Jaguarin moottorin tärinän kalisutellessa hampaita, olin iloinen, että linja-automatka peruuntui.
