Varusmiespalveluksen suorittamisesta puhuttaessa muistetaan aina kertoa, kuinka palveluksen aikana opitaan paljon asioita, joista on myöhemmin siviilipuolellakin hyötyä.
Eikä näitä väitteitä käy kiistäminen. Puolustusvoimat tarjoaa osalle asevelvollisista mahdollisuuden palvella sellaisissa tehtävissä, jotka suoraan petaavat asetelmia siviilisektorille kun palvelus on suoritettu.
Omasta vinkkelistään oikein suoritetusta palveluksesta voi saa saada selkeän konkreettisiakin etuja, kuten esimerkiksi palvelusaikana suoritetun yhdistelmäajoneuvon ajokortin tai sitten hiukan abstraktimpia etuja kuten kaavailemansa toimialan kokemusta tai muita taitoja ja valmiuksia, jotka suoraan tuovat etua tai etulyöntiasemaa työelämässä.
Rehellisyyden nimissä on kuitenkin syytä muistaa, että Puolustusvoimilla on asetelmassa ottajan markkinat. Se pääsee poimimaan rusinat pullasta varusmiehiä erityistehtäviin valitessaan ja siten moni moisista unelmoinut löytää itsensä perinteisistä mosurin hommista enemmän tai vähemmän jo alkumetreillä palvelukseensa ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin pettyneenä.
Kun itse aikoinaan olin menossa armeijaan, hain, paikallisradiossa jo töiden makuun päässeenä, tietysti tiedotushommiin, enkä tietenkään päässyt. Samoin ruksasin kaavakkeeseen toivominani palveluspaikkoina kotiani lähinnä sijaitsevat varuskunnat, enkä tietysti päässyt niihinkään. Kutsuntalautakunnan majuri totesi minut kokoni puolesta mitä sopivimmaksi pst –mieheksi, ja passitti minut Porin Prikaatiin.
Voisi ajatella, että Mustia lumisessa metsässä muiden alokkaiden kanssa kiskoessani olisin ollut jollain tavalla pettynyt siihen, että huikeaksi kaavailemani journalistin ura ei varsinaisesti ottanut edetäkseen varusmiesaikanani, mutta ei. Minulla oli itse asiassa varsin hauskaa. Siis sitä Isänmaan Raskaan sortin hauskaa, jossa on välillä vilu ja välillä nälkä ja välillä v-käyrä kohollaan ja välillä mikään ei iske, mutta silti on oikeastaan aika hauskaa –hauskaa. Ja se oli hyvin opettavaistakin hauskaa.
Vietin uskoakseni varsin tavallisen keskiluokkaisen suomalaisen lapsuuden pääkaupunkiseudun lähiössä joka kuten lähiöt aina, oli varsin homogeeninen paikka. Ihmiset ovat aika lailla toistensa kaltaisia, samanlaisessa vaiheessa elämäänsä, tekevät ja harrastavat samanlaisia asioita ja ylipäätään edustavat suhteellisen samanlaisia arvoja arjessaan. Liki kaikki kaverini olivat varsin samanlaisia sosio-ekonomiselta taustaltaan ja tulevaisuudenhaaveiltaan. Lähiön lasten vanhemmat olivat enimmältä osin jonkin sortin siisteissä sisätöissä ja lapset meinasivat päästä sellaisiin tai pykälää parempiin sitten aikanaan. En siis ollut juurikaan altistunut erilaisille tavoille olla, ajatella ja elää, ennen kuin pääsi varusmiespalvelukseen useamman sadan kilometrin päähän kotikulmiltani.
Omassa alokastuvassani ja -komppaniassani oli enimmäkseen lounais- ja länsisuomalaisia kundeja, ja varsin moni heistä hyvin erilainen tyyppi, kuin millaisiin itse olin tottunut. Yhden isä oli paikallinen suurtilallinen ja pojan uratie siten jo saneltu, toinen oli metsäkoneenkuljettaja, joka innostui oikeastaan vain traktoreista ja kolmas mätki säkkiä ja harjoitteli puukkotappelua sinkohallissa siihen malliin, että välillä kävi mielessä, josko kaveri muisti Suomen Puolustusvoimilla olevan myös tuliaseita tarjolla. Hahmogalleria, jonka kanssa palvelustani aloitin, oli sellainen läpileikkaus ikäluokastani, etten omasta ahtaasta lähiökulmastani olisi koskaan tullut ajatelleeksi tällaisiin tyyppeihin törmäämisen olevan edes mahdollista. Saati että tästäkin hyvin heterogeenisestä joukosta olisi niinkin lyhyessä ajassa kuin P –kausi kestää, saatu muovattua niinkin noheva ja ennen kaikkea keskenään hyvin toimeentuleva joukko.
Varsin moni asia, jotka itse varusmiespalvelukseni aikana opin, on tarvinnut opetella reservissä uudelleen ampuma-asennosta seisten ja lippaanvaihdosta alkaen, mutta tärkein saamani oppi ei ole vanhentunut, vaan on edelleen sekä paikkansa pitävä että päivittäisessä käytössä. Se on ihmisten kohtaaminen ja heidän kanssaan toimeen tuleminen. Kaikista asevelvollisena oppimistani asioista tärkeimmät ovat sosiaalisia: Kyky ja halu tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, kunnioittaa heitä ja toimia heidän kanssaan.
Olen aina ollut sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut kaveri, mutta veikkaan, että ilman varusmiesaikaisia käytännön oppitunteja itsestäni ja muista suomalaisista sosiaalisissa taidoissani olisi melkoinen aukko. Kehtaan väittää, että vaikka monilla toimialoilla varmasti arvostetaan spesifejä, palveluksen aikana hankittuja taitoja ja rekisteröityjä suoritteita, suurin hyöty jonka varusmiespalveluksesta voi saada, ja joka kaikille palveluksensa suorittaville on tarjolla, on sosiaalinen toimintakyky ja yhteistyötaidot.
Kirjoittaja on pitkän linjan toimittaja ja radiojuontaja.
