Teksti: Niko Vanhala
Suomalaisessa yhteiskunnassa on totuttu näkemään tiukka talvisodan muistoa vaaliva armeijadiskurssi, niin puheen kuin kirjoitetunkin tasolla. Olisiko yhteiskunnassamme kysyntää toisenlaisellekin lähestymistavalle armeijasta puhuttaessa?
Timo K. Mukan Täältä jostakin (Gummerus, 1965) romaanissa Suomen 1960-luvun armeija saa perusteellista kyytiä. Ajalleen varmasti shokeeraavin sanankääntein Mukka pyrkii käsittelemään ja sanoittamaan omaa armeijakokemustaan. Käsittelyyn joutuvat niin esimiehet, tupakaverit, harjoitteet kuin myös rauhanaate itsessään, jonka puolesta kirjailija kai yrittää taiteilla. Onko pasifismi ja armeijan vastainen uho vain verho omalle pelolle ja kyvyttömyyden tunteelle? Vai sanooko Mukka jotain oikeasti tärkeää armeijasta? Ikävän ja ajoittaisen psykoottisuuden välistä voi yrittää poimia Mukan oikeita, käyttökelpoisia arvioita varusmiespalveluksesta. Samalla se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella armeijakritiikkiä yleisemmin ja sen mahdollisuuksia tänään.
Armeija 1960-luvulla
1960-lukua on pidetty yleisesti vapautumisen, nuorisotoiminnan ja vastakulttuurin vuosikymmenenä. Vaikka varsinainen sodanvastaisuus ja nuorisoradikalismi yleistyi vasta vuosikymmenen lopulla Vietnamin sodan myötä, voinee Mukan nähdä jo osallistuneen uuteen, vapauden puolesta sotaa vastaan kirjoittaneeseen aaltoon. Voisi siis sanoa Täältä jostain-kirjan tulleen ulos aikaan, joka oli otollinen armeijan ja varusmiespalveluksen kritisoimiseen. Tietenkin Suomessa varusmiespalveluksen ja armeijan asema on ollut tasaisen vahva ja oli sitä tuolloinkin. Ehkä 1960-luku oli otollisinta aikaa, jota tiedossa oli.
Kirja kuvaa, miten päähenkilö Jääkäri Tulli joutuu jättämään raskaana olevan vaimonsa ja suuntaamaan armeijan harmaisiin. Vielä tässä vaiheessa saapumiseriä on ollut useampia, ja Tulli suuntaa armeijaan juuri syksyn kääntyessä kohti talvea. Kirja on kirjoitettu Mukalle ominaisella erikoisella, tajunnanvirtaa lähentelevällä tyylillä, jossa kerronta ajoittain rikkoutuu huudahduksiin ja näennäisesti irtonaisiin lauseisiin. Jollain tapaa hätääntyneen pohdinnan asevarastosta, kaikkien ampumisesta ja pakokauhusta keskeyttävät ‘vasen, vasen, vasen – Lakki päästä…’ ynnä muut käskyt tavoittavat jotain siitä pyörteestä, mikä ainakin joillakin alokkailla palveluksen ensipäivinä päässä pyörii.
Sotilasvala vai ei?
Tulli pohtii jo heti alkupäivinä siis paitsi joukkomurhaa, myös armeijan syvempää oikeutusta sekä muiden alokkaiden motiiveja. Hänestä toiset alokkaat olivat alkuun haluttomia ja kyllästyneitä, mutta muotoutuivat myöhemmin, asettuivat armeijan antamaan muottiin. Kyse ei kuitenkaan ollut isänmaallisuudesta tai armeijaan tottumisesta, vaan arkuudesta ja ryhmäpaineesta. Tulli on kuitenkin erilainen. Se on koko teoksen läpikantavia lankoja. Hän on muita parempi, viisaampi, rohkeampi – välissä heikompi, säälittävämpi ja ‘vaikeampi’ – mutta jatkuvasti kaikilla tavoin erilainen. Häntä muun muassa sapettaa se, että mukavilla palvelustovereilla teetetään hommia, jotka eivät ‘pykälien mukaan’ ole asiallisia. Erilaisen hänestä tekee myös se, ettei hän aio tehdä sotilasvalaa. Tämä viekin hänet myöhemmin vaikka minkälaisiin ongelmiin.
Rivo kielenkäyttö jopa kyllästyttää
Mukka käyttää kerronnassaan runsaasti kirosanoja ja puhuu paljon seksistä. Vaikka allekirjoittaneesta ei saa puritaania tai edes konservatiivia oikein millään, alkavat jatkuvasti melkein varteenotettavan armeijakritiikin keskeyttävät rivoudet ja läähättämiset kyllästyttää pian. Ajattelin heti kirjan alkuvaiheissa, että jos tämä on todella 18-kesäisen poikasen palveluksen hurmioissa kirjoittama, niin mikäs siinä. Illuusio kuitenkin rakoilee ja varsinkin reilut 50 vuotta myöhemmin pahasti särkyy. Kirja ei selkeästi ole pelkkää hurmiota, mutta siinä on säilytetty ihan liikaa elementtejä yläkoululaisen angstipäiväkirjasta. On mielenkiintoista, ettei julkaisun aikaan 21-vuotias Mukka yhtään alkanut karsastaa suoltamaansa tykitystä, kuten kaikille muille teiniaikoina kirjoittaneille tuppaa käymään. Yhdessä vaiheessa Mukka laittaa Jääkäri Tullin pohtimaan, mitä tarkoittaa isänmaa. Tulli ei ymmärrä, miksi isänmaan puolesta pitäisi sotia. Hänestä isänmaassa on kyse rakkaudesta ja halusta elää jossain. Myöhemmin Tulli pohtii toista oleellista kysymystä: kuka sotii, jos sotilaita ei ole? Hän ei yhdy yleiseen näkemykseen, että rauhan säilyttämiseksi tarvitaan armeijoita. Kirjaan on ripoteltu myös Sadankomitean tai sen toimijoiden näkemyksiä: esimerkiksi sitä pohditaan, miten väkivallaton toiminta on aliarvostettua, säilyiväthän toisessa maailmansodassakin Suomi ja Norja molemmat itsenäisinä, vaikka miestappioissa oli 82 000 miehen ero! Tulli hiljennetään tällaisten puheiden jälkeen tuvassa: ‘älä paska puhu aina tuommoisia.’
Ovatko katastrofit estettävissä?
Mukka ottaa omalla tavallaan käsittelyyn Tullin kautta myös vapauden käsitteen. Tulli toteaa, miten olisi parempi sahata tukkeja Siperiassa kuin maata sankarihaudassa. Hän siis nostaa esille oleellisen kysymyksen: onko parempi kuolla kuin elää mahdollisen sorron alla? Tämä avaa monia uusia kysymyksiä; mitä sorto on ja miten voimme olla varmoja kuka sortaisi ja ketä – näitä Tulli ei pohdi. Hän lukee, miten asepalveluksesta kieltäytyminen on tärkeämpää rauhan kuin sodan aikana, koska silloin katastrofi voidaan vielä estää – sodassa kaikki on jo mennyttä. Tällä kertaa junassa hän löytää sentään edes samanmielisiä, eikä joudu hiljennetyksi.
Enemmän kuin koherentin kokonaisuuden järkevää armeijakritiikkiä Täältä jostain muodostaa kokoelman irrallisia hetkiä, jotka kuvaavat hämmentyneen nuoren miehen tuntoja. Tulli vaikuttaa pojalta, joka ei uskalla mennä armeijaan, ei halua millään sopeutua, omaa orastavia periaatteita, mutta osaa esittää niiden tueksi vain hajanaisia lausahduksia luettuna sieltä täältä propagandajulisteista. Hän venkoilee kaikkia vastaan ja kaikki ovat väärässä, eikä hänellä ole työkaluja tehdä oikeaa muutosta. Hän pystyy tekemään nimenomaan vain sen mikä on hänen vallassaan – kieltäytymään, vastustamaan, etsimään keinoja vaikeuttaa armeijan elämää ja vapautua itse samalla palveluksesta.
Pelko itseään kohtaan voi ottaa vallan
Vapautumisen keinoista hän miettii jokaista. Presidentin armahdusta ja pakoa, onhan hänen serkkunsakin ollut paossa jo vuosia. Sairaaksi tekeytyminen on tietenkin hyväksi todettu keino, ja vie lopulta Tullin mielisairaalaan, kun tämä kieltäytyy tyystin yhteistyöstä esimiehiensä kanssa ja ajaa koko komppanian suorittamaan rangaistuksia hänen katsellessaan kannonnokassa. Mielisairaalassa hän kohtaa oikeasti mieleltään järkkyneitä, jotka uikuttavat, riehuvat ja miettivät vakavissaan itsemurhaa. Hänet todetaan terveeksi ja palvelus jatkuu. Myöhemmin Tulli tunnustaa itselleen, joskaan ei vaimolleen, armeijavastaisuuden yhden isoimmista, ehkä isoimman syyn: häntä pelottaa. Tulli ei pelkää ainoastaan armeijaa, esimiehiä tai rangaistuksia. Hän pelkää myös itseään ja sitä mihin hän on kykeneväinen seotessaan. Kaiken paatoksen ja huohottamisen keskellä Mukan kirjassa on joitain hellyttävän arkisia ja tuttuja kohtia. Esimiehistä valitus, heidän sielunelämänsä pohtiminen ja toive siitä, että jospa joku saapumiserä ei enää opettaisikaan esimerkillään seuraavaa käyttäytymään kuin siat. Lomatkin menevät pelkkään nukkumiseen, eli hyödyttömiä ovat. Kirja toimii hyvin aikakapselina, sillä jotkut 60-luvun armeijan osaset ovat auttamattomasti vanhentuneet. Ei kai sentään enää ketään käsketä hyppimään katon rajaan kaappien päälle tai hyppyytetä ikkunasta ulos ja sisään keskellä talvea? Eikä kukaan joudu yhden Tullin kaltaisen takia ryömimään 12 tuntia lumessa, syöksähdellen.
Olisiko kriittiselle armeijakirjallisuudelle tilausta?
Olisiko maailma erilainen, jos Mukka olisi kirjoittanut hyvän, varteenotettavan armeijakritiikin? Tuskinpa. Olisiko maailmassa yksi kirja enemmän, jota nykyään niin innokkaasti lukevat varusmiehet voisivat palveluksensa aikana tavata ja josta löytää samaistumispintaa sekä tukea? Ehkä. Uskallan väittää, ettei Täältä jostain -kirjaa nykypäivänä julkaistaisi (vaikka siitä otettiin uusi painos 2015, ‘hätkähdyttävän ajankohtaisena’). Nykyajan tilanne on asettanut kyseenalaiseksi, onko koko armeijakritiikille edes tilausta. Varusmiespalveluksesta joku voisi kuitenkin hyvän kirjan kirjoittaa. Voisi auttaa yhä uusia saapumiseriä selviytymään ja loistamaan palveluksessa, jos johonkin kirjaan peilaten voisi pohtia asioita. Miksi siellä on? Mitä Mukallekin vaikeat käsitteet itselle merkitsevät? Mitä on oikeasti valmis tekemään? Vaikka aina puhutaan aivot narikkaan -meiningistä armeijan kohdalla, niin pienet pohdinnat silloin tällöin eivät voi olla pahasta. Muuten tuloksena on Jääkäri Tullin vastakohtia, sokeita koneita valmiina tekemään aivan mitä vain – sitä tuskin armeijakaan haluaa?
