Varusmiespalveluksessa moni nuori aikuinen joutuu ensimmäistä kertaa elämässään asumaan samassa huoneessa useamman ihmisen kanssa. Osa on ehkä aiemmin jakanut huoneen perheenjäsenten kanssa, mutta harvempi on palvelukseen astuessaan vielä asunut kimppakämpässä tuntemattomien kanssa.
Makuuhuoneen ja pesutilojen jakaminen ihmisten kanssa, joilla on pohjalla erilainen kotikasvatus, tottumukset ja persoona ei tietenkään ole kitkatonta. Käsi pystyyn, kuka ei haluaisi asua mieluummin yksin kuin kymmenen ihmisen kanssa. Tupaelämä on pitkällä tähtäimellä kamalaa. Ei aina, mutta melko usein. Sääliksi käy ainoita lapsia, kun itsekin sisaren kanssa kasvaneena huoneen jakamista kesti välillä hammasta purren.
Se ei tarkoita, ettei vuosi tupa-asumista olisi ollut minulle mitä opettavaisin kokemus. Intin jälkeen olen asunut useiden kämppisten kanssa, ja vaikka siviilissä kämpän jakamisen tuskat kipuilu tuntuu jotenkin henkilökohtaisemmalta, ei se silti viime kädessä ole mitään intin arkeen verrattuna.
Väittäisin, että kaikki myöhempien kämppiksieni oikut – oli kyse sitten kuorsaamisesta, tyhjentämättömästä roskiksesta tai vetämättömästä vessasta – potuttaisivat vain nykyistä enemmän, jos en olisi käynyt inttiä.
Olen oppinut sietämään, mutta myös neuvottelemaan ja vetämään rajoja. Tuvassa asuminen opetti minulle, minkä kokoinen on minun vaatimani tila ja millaista käytöstä pystyn sietämään ympärivuorokautisessa yhteiselossa. Kenties yhteisasumisessa paksu nahka ja itsetuntemus kasvavat samassa tahdissa.
Kun asukkaat jatkavat matkaansa, mietin kaikkea, mitä olen tupakavereistani ja tupakavereiltani oppinut.
Jaetun asumisen ytimessä, oli kyseessä sitten kasarmin tupa tai kerrostaloyksiö, on oman yksityisyyden ja rauhan uhraaminen yhteisen hyvän alttarilla. Yhteinen hyvä voi olla intin tapauksessa tehokkuuden tavoittelua, tilan säästämistä ja yhteenkuuluvuuden tunteen rakentamista, kun taas siviilin kämppiselämässä kyse on ehkä ennemminkin rahan säästämisestä tai asunnon saamisesta hyvältä sijainnilta.
Suhtautumiseni yhteisasumiseen muuttuu lähes päivittäin. Koen sen silti antaneen paljon enemmän kuin ottaneen. Tähän saattaa vaikuttaa sekin, että yhteisasuminen intin tai opintojen vuoksi on väliaikaista.
Aina on tiedossa edes suurin piirtein ajankohta, jolloin se ajanjakso ja elämänrytmi tulevat päätökseensä. Tutut äänet ja hajut, ovi joka käy, naapuripunkasta kantautuva kuorsaus, lemuava roskis. Huonon päivän harvasanaisuus ja väistely, hyvän päivän naurunremakka. Ja päivät jotka vain ovat. Jolloin mitään ei tapahdu, mutta samalla silloin on elämä.
Kun asukkaat jatkavat matkaansa, mietin kaikkea, mitä olen tupakavereistani ja tupakavereiltani oppinut. Kaikkia en koskaan edes oikeasti tuntenut, mutta jokaisesta päivästä jäi minuun ainakin pieni jälki. Niiden ansiosta tunnen ehkä ainakin itseni, omat haluni, tarpeeni ja toiveeni hieman paremmin kuin ilman niitä. Siitä on syytä pitää kiinni.
Kirjoittaja on Varusmies-lehden toimituspäällikkö.
Kuva Trym Isaksen
