Tiesitkö, että jo sata vuotta sitten saatettiin ”movettaa”? Silloin(kin) alokkaat ihmettelivät esimiesten toimintaa ja toisinpäin. Vitsit jäljellä olevista aamuista olivat joillekin liian rajuja.
Teksti: Niko Vanhala
Kuvat: SA-kuva
Suomen itsenäisyyden alkuvuosien varusmiespalveluksessa oli paljon tämänkin päivän palveluksesta tuttuja asioita. Samalla palvelus oli monella tapaa täysin erilainen. Nykyinen vakiintunut ja perinteikäs, vahvasti suomalaisuuteen kuuluva intti ei syntynyt ilman tuskia.
On tulkinnanvaraista, milloin ensimmäistä kertaa oli suomalaisia sotilaita tai armeijoita. Tämän jutun pohjana olleessa kirjassa Suomalaisen sotilaan historia: ristiretkistä rauhanturvaamiseen (Karttakeskus, 2011) Jukka Partanen hahmottelee armeijoiden kehitystä nykyisen Suomen alueella. Keskiajan hajanaiset joukot vaihtuivat ensin Ruotsin armeijan joukko-osastoihin, kunnes kansallinen armeija perustettiin Venäjän vallan alla. Suomalaiset kunnostautuivat omissa osastoissaan Ruotsin sodissa, kun taas Venäjän armeijassa monet suomalaiset kohosivat kenraaleiksi asti. Vaikka noiltakin ajoilta olisi kiinnostavia inttijuttuja (kuten villasukkien kutominen tupakkapalkalla), on ehkä mielekkäintä keskittyä itsenäisen Suomen armeijalaitoksen alkuaikoihin – eritoten siihen, miten tutuin armeijan muoto, eli varusmiespalvelus silloin toimi ja oli toimimatta.
Mikä ihmeen asevelvollisuus?
Teoksessa Suomalaisen sotilaan historia Juha Mälkki on kirjoittanut itsenäisen Suomen armeijan alkuajoista. Varusmiespalvelus syntyi heti sisällissodan jälkimainingeissa. Yleisesti suomalaisille asevelvollisuus ja armeija olivat vielä uusia asioita, kun taas sodan veteraanit kokivat kurin nöyryyttävänä. Toisin kuin nykyään, eivät armeijan perinteet ja muiden kertomat jutut olleet tehneet palveluksesta ulkopuolisille tuttua. Monille oli vaikeaa alistua sotilaskuriin ja nähdä palveluksen hyötyjä.
Asevelvollisuutta saatettiin pitää jopa vastenmielisenä. Palveluksesta karkaamiset nousivat paikoittain yli kahteenkymmeneen prosenttiin vahvuudesta vuosina 1918–19. Kuriin liittyen yksi kirjassa lainattu sotaveteraani totesi, miten “suomalaisen luonto määrää itsestään”. Juuri itsenäistyneen kansan nuoriso ei hevillä taipunut muiden käskettäväksi.
Kuri ei ollut ainoa valituksenaihe. “Ei mitään tekemistä kuin istua ja ihmetellä”, totesi alokas Lötjänen ensimmäisenä palveluspäivänään vuonna 1922. Kirjailija Pentti Haanpää taas piti koulutusta jähmeänä ja turhanpäiväisenä. Kuulostaako tutulta?
Joidenkin mielestä armeijassa olivat töissä ne, “joilla ei ollut muuta ammattia”, ja varusmiesten ja kantahenkilökunnan välit olivat ajoittain huonot. Välejä huononsi rehellisyyden nimissä myös kuriin tottumattomien varusmiesten käytös.
Arki ja olosuhteet
Myös arki ja olosuhteet erosivat nykypäivästä. Vaikka alokkaat eivät enää Venäjän aikojen tapaan joka päivä syöneetkään kaalikeittoa tai korjailleet tupakkapalkalla saappaita, oltiin vielä kaukana nykyajan mukavuuksista. Sotilaskoteja ei ollut, joten ylimääräistä ruokaa hankittiin muualta. Tähän liittyen Kiviniemessä kiellettiin 1932 elintarvikkeiden ostaminen ulkopuolisilta. Yksi kaupustelijamummo luikahti aidanreiästä takaisin kasarmille ja jatkoi pullan myymistä salaa, kunnes hänet pidätettiin. Upseerit pelkäsivät mummon myrkyttävän varusmiehiä.
Perinteisten marssimisen, sulkeisten ja ammunnan lisäksi Suomen ensimmäisten varusmiesten koulutukseen kuului paljon yleistä koulusivistystä. Lukutaidottomia ei ollut juurikaan, mutta koulutustaustat vaihtelivat parista kansakoulun luokasta maisteriopintoihin. Tästä syystä armeijassa opetettiin joitain meille peruskoulusta tuttuja asioita. Kasarmit olivat venäläisten peruja. Olot olivat ahtaita, ruokasalit ja kuivaushuoneet puuttuivat. Ilma oli (silloinkin?) tunkkaista, ja talvisin tuvissa säilytetty vesi saattoi jäätyä. Tupakavereita oli jopa 60. Koitapa siinä opetella kavereiden nimiä, varsinkin kun lepoaika meni usein rottien ja muiden syöpäläisten jahtaamiseen.
Käymälöistä levisi kesäisin järkyttävä löyhkä, kunnes ne keksittiin siirtää ulos. Uusissa ulkohuusseissa oli oikein paperitelineet, vaikkei armeijalla mitään vessapaperia ollut. Luonnollisesti olosuhteet johtivat joskus sairastumisiin.
Nykyaikaisen intin perusteet
Jotkut pitivät sairastumisia ihmeenä. “Vastaanotolle pyrkii miehiä, joiden vammat vähäpätöisiä – – [karjalainen luonne] liioittelee ja suurentelee aivan vähäpätöisiä kipuja ja ruikuttaa ja valittaa mitättömiä oireitaan”, totesi eräs karjalaisen joukko-osaston lääkäri. Pyrittiinkö palveluksesta vapautumaan motivaation puutteessa, vai suhtautuivatko lääkärit ja upseerit tiukasti sairastuneisiin? Ehkä osittain molempia. Upseerit kutsuivat sairastuneita joskus isänmaanpettureiksi ja saattoivat käskeä turhiin puhdetöihin. Oikeita tapaturmiakin sattui paljon: vielä 1927 kuoli 206 sotilashenkilöä ja loukkaantui 121. Kaikille pakollinen 12 kuukauden palvelusaika oli upseereista liian lyhyt kouluttamiseen, joten turhautumista sairastumisiin voinee ymmärtää.
Yleensäkin vain puolet ikäluokasta kävi asepalveluksen loppuun 1920-luvulla. Huoli palvelukseen kykenemisestä ei siis ole pelkästään nykyajan ilmiö. Toki merkittävä ero löytyy vapautusten syistä: etukäteen hylätyistä suurin osa oli alipainoisia ja siksi liian heikkoja palvelukseen. Palveluksen käyneiden osuus ikäluokasta kasvoi tasaisesti, niin että 1930- luvulla jo selkeä enemmistö kävi palveluksen loppuun.
Itsenäisyyden ensimmäisten vuosien asepalveluksessa oli siis paljon samaa, jos joitain erojakin. Sekä alokkaat että armeija olivat uuden edessä luodessaan perinteisen suomalaisen varusmiespalveluksen. Vuonna 1930 armeijan käyneelle kirjailija Mika Waltarille kokemus oli positiivinen, vaikka pilkkaa heitettiinkin. Häntä ihmetytti esimerkiksi heitto “hirteen itseni vetäisin, jos olisi yhtä paljon aamuja”. Erilaisilla läpilläkin on siis pitkät perinteet, vaikka ne ovatkin vuosien saatossa jalostuneet parempaan suuntaan. Vai ovatko?