Viime aikoina on osunut silmään useammallakin alustalla puheenvuoroja suomalaisen asevelvollisuuden kehittämisestä. Perustuslakiin pohjaava maanpuolustusvelvoite kun on historiansa aikana muuttunut käytännössä vain kerran, ja pienenevien ikäluokkien ja NATO –jäsenyyden myötä paineita asevelvollisuuden kehittämiseen selkeästi on.
Kehittämiskeskustelua herätelleet tahot ja henkilöt ovat sinänsä oikealla asialla. Edellisen kerran kun asevelvollisuuden kehittämistä yritettiin parlamentaarisen komitean voimin pohtia, oli loppuvuodesta 2021 julkaistu mietintö suhteellisen ympäripyöreää jossittelua, ja Ukrainan sodan syttyminen 24.2.2022 ja sitä seurannut nopea muutos Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikassa ikäännytti komitean työnjäljen vauhdilla. Lisäkeskustelua kaivataan ja uusi komitea olisi varmasti syytä laittaa asiaa pohtimaan, mutta jottei totuus unohtuisi, asevelvollisuus ja maan puolustaminen, niin kiinni toisissaan ja symbioottisia kuin ne ovatkin, ovat kaksi eri asiaa.
Asevelvollisuus on Suomen puolustamisen kivijalka. Suomen Puolustusvoimien sodan ajan joukot tuotetaan asevelvollisista, ja jotta maamme puolustus on uskottava ja jotta sopimukset, joihin olemme NATO –jäsenyyden myötä sitoutuneet, tulevat täytetyiksi, Suomi tarvitsee jatkossakin riittävästi koulutettuja reserviläisiä. Maanpuolustuksen näkökulmasta tämä on se, mihin asevelvollisuuden uudistamisella pitää tähdätä.
Asevelvollisuuden uudistamisessa on kuitenkin kysymys myös tasa-arvosta. Nykyisellään velvollisuus koske vain miehiä, naiset voivat hakea palvelukseen vapaaehtoisesti. Tasa-arvo ei ole millään tapaa vähäinen asia, päinvastoin. Tasa-arvo on yksi keskeisimmistä suomalaisen yhteiskunnan arvoista, joiden kaikkien puolustaminen, tarvittaessa totaalisen sodan keinoin, on juuri se tehtävä, joka Puolustusvoimilla on.
Keskustelussa asevelvollisuuden kehittämisestä on kuitenkin se ongelma, että avauksissa on annettu kuva, jonka mukaan tasa-arvon toteutuminen asevelvollisuuden viitekehyksessä on juuri nyt olennaisempaa, kuin Puolustusvoimien nykyisille varusmiehille tarjoaman koulutuksen ja ylipäätään Puolustusvoimien edelleen kehittäminen vallitsevassa tilanteessa. Ei se ole. Jotta asevelvollisuutta siinä kuin muitakin yhteiskuntamme tarjoamia ja vaatimia oikeuksia ja velvollisuuksia voidaan kehittää, pitää pitää huoli siitä, että Suomi ja sen päättäjät, asukkaat, komiteat ja konklaavit saavat tehdä työtään rauhassa. Ja sen parempaan tulevaisuuteen kurottavan työrauhan vahvin tae on vahvat Puolustusvoimat nyt.
Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on NATO –jäsenyyden myötä muuttunut täysin, koko maailman turvallisuuspoliittinen tilanne on Ukrainan sodan myötä muuttunut täysin, ja ilman Ukrainan sotaakin tulevaisuus on monella tapaa epävarmempi kuin aikoihin. Näiden muutosten myötä olemme me suomalaisetkin saaneet tutustua uudenlaiseen reaalipolitiikkaan niin liittolaistemme kuin vastustajiemme kuin neutraalimpienkin tahojen suuntaan.
Ja silti, vaikka moni asia on muuttunut, se mikä on ja pitää on se, että tuli hyökkääjä mistä suunnasta tahansa, sillä on vastassaan suomalaisista reserviläisistä kootut asevoimat, joiden velvollisuus ja etuoikeus on lyödä vihollinen. Millaisista asevelvollisista reservi on koulutettu on tärkeää, tietysti, mutta olennaisempaa kuin se, millaisilla juridisilla perusteilla joukot on koottu on se, miten ne annetusta tehtävästään suoriutuvat. Jo nyt kaikki, jotka haluavat, pääsevät mukaan.
Jone Nikula
Kirjoittaja on pitkän linjan toimittaja ja radiojuontaja.
